Suurien tunteiden hevonen

On hevosia ja HEVOSIA.

Osa hevosista on niitä, jotka soljuvat käsiesi läpi jossain elämäsi vaiheessa lähes huomaamatta. Ne tulevat jostain ja sitten ne vaan jatkavat matkaansa jonnekin sen suurempaa numeroa itsestään tekemättä. Antavat sinulle ehkä oppia, muistoja ja lisää kokemusta, mutta eivät pääse sinussa pintaa syvemmälle.

Sitten on niitä The Hevosia, joiden laukanrytmi on samalla taajuudella sydämesi kanssa. Ne eivät kysele saavatko muuttaa talliisi asumaan, eivätkä kyseenalaista onko elämäntilanteesi optimaalinen. Ne iskevät kuin taistelevan orin takajalat ja tainnuttavat sinut tahtoonsa. Vuosien varrella keinuttavat sinua taivaan ja helvetin välillä, ottavat paljon ja antavat vielä enemmän. Ja kun ne ovat poissa, tuntuu kuin mitään ei olisi jäljellä.

Vasemmalla Porre, oikealla Voitto.

Porre on se hevonen, joka pelkällä katseellaan jättää vangikseen, kiertää kavionsa ympärille ja salpaa hengityksesi. Kun tällaisen mahdin ote heltiää, sitä on yksikseen eksyksissä. Maisemat on tutut, polku on sama, mutta jotain on muuttunut.

Kun yksi hevonen on antanut kaiken ja vielä enemmän, ei ole enää paluuta entiseen. Asteikon nollakohta on kalibroitunut uudelleen vaatien lisää. Kaikkea verrataan Porreen. Siihen hevoseen, joka on suurien tunteiden hevonen.

 

Voitto on todella laadukas hevonen, siinä on näköä, kokoa ja kykyä. Mutta Porre oli vielä enemmän. Kun on kokenut asiat niin voimakkaina, on vaikea nähdä hyvät ja erittäin hyvät asiat riittävinä. Porren kanssa kaikkia oli superlatiivia. Paras, voimakkain, laadukkain, komein ja niin edelleen. 

Porre oli myös tärkein.

Jo Porren elinaikana muistan todenneeni että tämän hevosen jälkeen loppuu myös hevosharrastukseni. Toivon että tässä toteamuksessani olen ollut väärässä. Vielä ei ole Voiton aika palata kotiin, mutta ei ole myöskään se aika kun nimeni kirjoitetaan kauppakirjaan myyjänä. Voitolle saattaa olla oma tehtävänsä odottamassa elämässäni. Jotain sen suuntaista ainakin tunnen, muutenhan olisin jo rahaa rikkaampi ja hevosta köyhempi.

Antaa ajan näyttää.

Viimeisiä kertoja Porren kanssa yhdessä. Heinäkuun alku 2015.

Kuvista iso kiitos taitava Jaana Vuola.

Kuvissa Porre ja Voitto kesällä 2015.

Valokuvaaja Jaana Vuola

Instagram: photosby_jaana/

Facebook: photosbyjaana

Vanha hyvä ystävä

* * * Kenen korvat? Kuka tietää? * * * 

Sitä on näiden kuukausien aikana unohtanut niin paljon. Tämä suomenhevonen, joka on ollut omistuksessani yli seitsemän vuotta, tuntui tänään aivan vieraalle tavatessamme. Ilme Voitolla oli sama kuin aiemminkin, mutta jotain on tapahtunut tässä 1,5 ylläpitovuoden aikana.

En tiedä. Ehkä se on se menetetty tunne. Ei ruuna tuntunut enää omalle. Se tuntui vanhalle hyvälle ystävälle, jonka kanssa ei enää oikein löytynyt yhteistä puheenaihetta vaikka aiemmin ei hiljaista hetkeä ollut milloinkaan.

Voittoa on pidetty hyvin. Se on kaikkien näiden vuosien jälkeen saanut uudenlaisen ruokinnan myötä aivan valtavan paljon lihasta ja koko etuosa on muuttunut edukseen. Harja on lyhentynyt ratsutukkamittaan ja satulakin on vaihtunut uuteen ja sopivaan hevosen muuttuneen mallin myötä.

Pakkohan se on myöntää. Hevonen näyttää nyt paremmalta kuin koskaan täällä kotona ollessaan. Sille on voitu ylläpitokodissa tarjota riittävästi säännöllistä liikuntaa ja treenaaminen on ollut suunnitelmallista.

25.6.2018

Kävin hieman kentällä ratsastamassakin. Se nyt meni ihan miten voi ajatella ratsastuksen menevän pitkän tauon jälkeen. Sanotaanko vaikka että ei nyt ehkä kannata kisoihin suoraan ilmottautua. Sekin on jännä juttu: pari vuosikymmentä aktiivista ratsastustreeniä takana ja sitten sen vaan lopetti kuin autolla seinään ajaen. Pam. Loppu. Voiton lähdön jälkeen olen ollut ratsailla kolme kertaa enkä ole satulaan edes kaivannut.

Täällä ollaan hieman alakuloisin miettein. Olisiko aika luovuttaa ja myydä Voitto ylläpitokotiinsa vai jatkaako näin ja uskoa siihen että jonain kauniina päivänä elämäntilanne on sellainen että hevonen voi vielä kotipihaan palautua.

Ruuhkavuosiratsastajasta ponitädiksi

* * * Mites siinä nyt niin kävi? * * *

Ponipojan ja poikaponin yhteisliikutusta toukokuussa 2017

Niin se vaan täälläkin ajoivat velvotteet ja pakkotyöt blogin päivittämisen ylitse. Ne samat, jotka lopettivat myös ratsastusharrastuksen sekä hevos(t)en pidon viime vuoden alkupuolella. Aikoinaan hoidin aivan ongelmitta yhdistelmän työt + hevoset, sitten aikanaan kohtalaisen helposti setin pieni lapsi + hevoset, mutta kun siihen yhtälöön laitettiin vielä lisää työt sekä mies, ei aikaa enää ollutkaan. Kauniin vaaleanpunaisen ajatuksen mukaan miehen kanssa kotihommia olisi puolet aiemmasta, ipanavahti löytyisi saman katon alta ja mahdollisuus säännölliseen harrastamiseen olisi olemassa. Tosielämässä sitä tunsi kuitenkin jatkuvaa painetta siitä että kotihommia oli tekemättä, lapselle ei ollut antanut tarpeeksi huomiota ja aivan jäätävä syyllisyys oli siitä miten otti aikaa omalle harrastukselleen.

Syyskuu 2017

Lopulta sitä tuli vastaan se piste kun ei enää jaksanut. Niin paljon kuin ratsastus antoikaan, kaikki se ympäröivä paine vei suurimman ilon pois. Hevonen liikkui liian vähän ja siitäkin hevoselle antamasta ajasta tunsi pahaa mieltä. Voitto-hepan muuttaminen ylläpitokotiin oli kova paikka, mutta itku muuttui hyvin nopeasti helpotukseksi. Ruuhkavuosiratsastaja oli muuttunut ponitädiksi.

Heinäkuu 2017 - hetki kun kaikki oli täydellistä

Ponitätinä oleminen on asiaan perehtymättömälle varmasti lähellä kirosanoja. Mutta jokainen oman shettiskaverin omaava tietää, että onhan tämä nyt jotain mahtavaa! Kun iso hevonen on poissa, on jäljellä lapiollinen miniponien kakkapalleroita, kourallinen lisärehuja, muutama heinänkorsi, pieni ämpärillinen vettä ja, mikä parasta, enemmän kuin painonsa arvosta rakasta ystävää.

Miniponi ei laske montako kertaa viikon aikana on oltu liikkeellä. Poni on aina yhtä hyväntuulinen lähtiessään kärrylenkille ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon tai kolmatta kertaa ensimmäiseen viikkoon. Poni ei pahastu vaikka loimitus ei mätsää pinteleiden väriin eikä ole harmissaan ettei treenilenkeillä aina tule edes hiki. Miniponi ottaa kärryjensä kyytiin innokkaasti höpisevän neljävuotiaan ja ymmärtäväisesti kulkee pyöräilevän ponipojan perässä pitkin kylänraittia. Poni on aina valmis vastaanottamaan pari rapsutusta, lohduttamaan pahan mielen pois ja kieltämättä myös mielellään nauttimassa palkaksi pari keksimurusta.

Poni ei ole ollenkaan tyhmä. Miniponi on niin viisas, että kesken ohjasajotreenien kun kuuluu pellon reunasta vauvan itkua vaunuista, tuleekin ohjastajasta ohjattava ponin suunnatessa suoraan äänilähteen luo. Poni varmistaa että vauva tulee heti huomioiduksi ja ehkäpä siinä sivussa hieman toivoo pääsevänsä jatkamaan päivän paistattelemista tarhaan. Eiköhän poni kuitenkin tiedä, että muutama hetki tästä eteenpäin ja kärryissä on ponitädin lisäksi iso ponipoika ja pieni ponipoika.

Joulukuu 2017 - Edessä Hurja-Urmas ja takana Not At All Lu Art "Miniponi"

Viime vuosi oli todella raskas. Sitä huomaa kuitenkin, jälleen kerran, että vaikka taipuu niin ei katkea. Tällä hetkellä olen vielä hoitovapaalla ja hoidan parhaani mukaan kahta ponipoikaa ja kahta poikaponia. Näissä neljässä on tälle emännälle tarpeeksi isäntääkin.

Elonmerkkejä

Hurja-Urmas ja Miniponi, kesäkuu 2018.

* * * Long time no see * * * 

Elossa ollaan! Jotenkin vaikea uskoa, että edellisen kerran olen näissä kirjoituspuuhissa ollut viime vuoden maaliskuussa. Tässä sitä nyt kuitenkin jälleen istutaan antiikkiläppäristä pölyt kirjaimellisesti poispyyhittynä ja kirjoitusmotivaatio huipussaan!

Kuvatulva on luvassa, ja monen monta tarinaa siinä ohessa, mutta kerrottakoon että vaikka aikaa on kulunut, on monikin asia suunnilleen samoissa uomissa kuin silloin mihin blogi on viimeksi jäänyt. Täällä tiluksilla asustelee edelleen samat karvakasat, joten miniponien ystävät saavat kuvia ja juttuja oreista nähtäväkseen jatkossakin. Suomenhevosellani on asiat hyvin ylläpitokodissaan eikä Voitto-herra näillä näkymin ole kotiin tulossa takaisin aivan hetkeen.

Mutta tiedättekös, oikeasti todella mahtavaa saada blogiin jälleen eloa!!! Olen niin paljon kaivannut tätä etten ole edes tainnut ihan ymmärtää!