* * * 2 vuotta 7 kuukautta 1 viikko ja 5 päivää siitä kun olen jakaantunut. * * *
...ja tajuut että nyt vasta oot oikeesti back in business. Kun olin TYKSistä päässyt vauvakäärön kanssa kotiin, niin olinhan mää hetimiten takaisin hevosen kyydissä. Itseasiassa varmaan kahden viikon päästä siitä kun oli muksu puskettuna ulos. Mutta niin se vauva-, taapero- ja lapsiarki vaan veivät (ja vievät edelleen) meikäläistä eikä tavoitteellinen (tai edes kovin tavoitteeton) treenaus meinannut sopia kuvioon.
Olin raskauden aikaan, ja sen jälkeen, yhteensä viisikymmentäviisi päivää ratsastamatta. Vaikuttihan se raskaus tottakai kroppaan, keskivartaloon, lihaskuntoon, yleiskuntoon ja ylipäätään ihan kaikkeen korvienvälistä lähtien. Kropan ja pääkopan puolesta olisi varmasti ollut paaaaaljon tätä nopeammin iskussa vaikka ja mihin, mutta ei totaalinen yh-mutsi niin vaan pysty ja kykene repeämään hevosen kyytiin ihan vaan koska mää-haluuuuuun. Lapsi vaikuttaa harrastuksiin ja elämään, vaikka miten sitä itselleen uskottelisi jotain aivan muuta ennen.
Ratsastin tietysti aina kun mahdollisuus oli ja välillä vaikkei oikein olisi sitä ollutkaan. Oli tosi tärkeää päästä hevosen selkään ja ihan vaikka vain vähän pellonkulmaan pyörittämään ympyrää käynnissä. Nauttia vaikka siitä vartista.
Taaksepäin katsottuna ihmettelen todella lujaa miten Maijan kanssa saimme Voden viritettyä viime syksyksi kasvattajakisaan täyteen iskuun. Jotain kun haluan ja tahdon, niin taistelen sen eteen. Periksi en osaa antaa ja sitkeys meinaa kääntyä välillä negatiiviseksi. Monen monta kertaa tuli ratsastettua itkuhälytin taskussa makuuhuoneen ikkunan alla kulkevaa tietä edes-takaisin, pyörittyä kotipellon nurkassa keskiyöllä ipanan nukkuessa tai keksittyä mitä ihmeellisimpiä taikoja, että hevonen pysyi liikkeessä Maijan ratsutusten välissä. Eikä tarvitse lapsen puolesta pelätä: ilmoitin kyllä aina viestillä kaverille, että kiipeän hevosen selkään ja laskeudun sieltä aikaan X. Hevosen selästä poistuttuani ilmoitin tietysti kaiken olevan OK. Jos tätä jälkimmäistä viestiä ei olisi kuulunut ennalta sovittuna aikana, olisi ystävä ymmärtänyt huolestua ja tulla katsomaan.
Tämä kuvio olisi tietysti ollut helpompi, jos olisivat mm. asiat Y, Z ja F olleet toisin. Täällä Tarulandiassa ei ole kenttää eli se karsii monia mahdollisuuksia. Toisekseen kävin koko tämän kasvattajakisakuvion ajan töissä. Kolmannekseen sitä ulkopuolista lastenhoitoapua ei ollut rajattomasti. (Tai en kyllä tiedä onko oikein kellään muullakaan.) Tokihan niitä syitä keksisi vaikka ja miten, mutta pääasiassa yritän aina keskittyä siihen mikä ja miten on mahdollista kuin siihen miksi se ei olisi.
Mikä tilanne on nyt? Se on aikasten huikea! Täällä asuu MIÄS. Enkä nyt tarkoita ponipoikaa, vaan sellaista lähempänä kahta metriä, kuin yhtä metriä, olevaa, harteikasta ja avuliasta yksilöä. On muuten sitten sellainen mies, joka ymmärtää mikä on tyttöystävälleen (ja ehdottomasti myös itselleen) parasta ja järjestää asiat niin että neito pääsee riittävän usein ratsastamaan tai mitäpä sitten haluaakaan otustensa kanssa puuhastella.
Herra ottaa ponipojan haltuun ja kehoittaa olemaan varovainen. Mää pääsen nykypäivänä heppailemaan useamman kerran viikossa ja treenaamaan myös ihan kunnolla. En tiedä olenko koskaan ennen ollut näin taitava ratsastajana. Ainakin Voiton kanssa on asiat nykypäivänä helppoja. Olen löytänyt istuntaani oikeansuuntaisia juttuja, tehnyt aivan hillittömän vaikeita juttuja (mm. laukkasulkuja) ja ratsastinpahan viime viikolla elämäni ensimmäisen valmennuksenkin kankisuitsituksella!
En mää ratsastajana mikään virheetön ole tai ettenkö kauhistelisi videolta miten järkyttävältä meidän meno Voiton kanssa näyttää. Fiilis on vaan ollut tosi hyvä ja ratsastamiseen on tullut uudenlainen tunne. En enää vain kellu kyydissä vaan pystyn vaikuttamaan hevoseen ja olemaan yhdessä hevosen kanssa menossa samaan aikaan ja samaan suuntaan. Toki edelleen vasen käteni jäykistyy, helposti puristan ohjia liian kovaa nyrkkiin, jatkuvasti roikun oikeassa ohjassa tai nostan leukaani ylös, mutta en niistä niin murheissani ole. (Tai niistä kovasti monesta muusta ongelmasta, joita en vaivaudu luettelemaan.)
Reilu puoli vuotta olen nyt epäsäännöllisen säännöllisesti ratsastanut valmentavan silmäparin alla ja kyllä sen huomaa! Sen tietysti huomaa ratsastuksessa, mutta itse huomaan sen myös erittäin hyvin siitä minkälainen tuuli käy blondin korvien välissä. Mitä enemmän hevosterapiaa, sitä lempeämmin ja tyynemmin käy tuulenvire pään sisällä.
Kehtaan jopa täällä vaaleanpunaisella pilvelläni liidellen julkaista ratsastusvideon. Se on kuvattu reilu viikko sitten. Tämän höpinän kuvat ovat edellispäivältä.
Ei kaikki tietysti ole niin mutkatonta, hattarapilveä ja pelkkää korkealentoa. Tässä kuvatodiste, jotta jalkani toisinaan edes hieman hipaisevat maanpintaa. :)
