Hokkikengät alle - Helsingin messukeskuksessa!

* * * Kun hevosellasi on SM-kisan voittajan tekemät kengät * * * 

Isänpäiväsunnuntain tiivistelmä: Kun heräät viideltä, olet superliukkaudesta huolimatta kärrännyt hevosesi kasiksi Helsingin Messukeskukseen ELMA-messuille.

Ihan vaan hiukan tuotti tuskaa aamuinen viiden herätys, mutta niin sitä vaan oltiin puoli kuuden aikoihin koko porukka kasauduttu autoon ja lastattu hevonen kärryn kyytiin. Yöllä oli satanut ilmeisesti alijäähtynyttä vettä ja näinollen tiet olivat todella liukkaat. Alkuun oli hieman sellainen tutina puntissa, että selviääkö sitä koskaan hengissä ja ajoissa perille, mutta matka meni hyvin kun varovaisesti eteni!

Mutta miten me nyt tuonne päädyimme? Tunnussana on Tapani Immonen, meidän vakiokengittäjämme. Hän on kengitysseppäyhdistyksen puheenjohtaja ja kengittänyt edelliset yli viisi vuotta otuksiani. Viime vuonna kengitysseppien SM-kilpailut pidettiin ensimmäistä kertaa ELMA-messujen yhteydessä suuren kansan nähtävillä ja tänä vuonna tapahtuma sai jatkoa samoissa merkeissä.

Tapani kysyi myös viime vuonna Voittoa mukaan kisaan, koska kengitysväli sopi juuri tuohon, ruunan kengitys ei vaadi erikoisjuttuja ja kavioaines on ensiluokkaista sekä hevonen erittäin täysipäinen. Voitto oli tässä samassa tapahtumassa mukana jo viime vuonna, mutta siitä kerrasta en kiireistäni johtuen (seliseli) ole koskaan mitään tänne tarinoinut.

Voiton takapään kengitti Maria Leino.

Tänä vuonna aamupäivä alkoi debytantti-luokan finaalilla. Kilpailijoiden tuli kengittää määrätyssä ajassa hevosen takapää tehdaskenkään. Voitto osui hevosarvonnassa kisaajapaikalle numero yksi, joka oli siis finaaleihin ykköspaikalta lähtevien kengitysseppien työpiste. Ei huono paikka! 

Vuolu ja kengitys arvioitiin ja sen jälkeen olikin SM-luokan alkuun enää hetki aikaa...

SM-luokan finaaliin lähti johtopaikalta ruotsalainen Simon Bodner, joka on pärjännyt myös Euroopanmestaruuskilpailuissa. Ylläolevasta kuvasta saa pienen maistiaisen herran pituudesta, Voiton säkäkorkeuskin on siinä 165 cm hujakoilla.

SM-luokassa seppien tehtäviin kuuluu vuolu, lattaraudasta hevosille sopivan kengän tekeminen, kengän kuumasovitus sekä paikoilleen lyöminen määräajassa. Se on jotain todella hypnotisoivaa katsoa miten raudanpalasta muodostuu upea, aivan täydellisesti hevoselle sopiva kenkä!

Tästä pitkulaisesta raudanpalasta kaikki alkaa.

Alkaa näyttää jo kengältä!

... ja niinhän siinä lopulta kävi, että Voiton etupään kengittänyt seppä voitti SM-kultaa! Paljon parempia kenkiä ei olisi hevoseni voinut siis alleen saada!

Loppuun vielä kuvapläjäys siitä miltä näyttää huippuluokan kengitys itsetehtyine kenkineen.

Kenkä on todella kaunis mielestäni.

Mitä sää sen Hurmas-ponin kanssa lopulta teit?

Lokakuisilla aamupäivänokosilla

Useampi on jo kysellyt, että mites sen Hurmaksen tarina päättyi sitten lopulta. Mää muutama viikko sitten kerroin kesäihottumaisen viimeisimmät kuulumiset ja jätin silloin ponin kohtalon hieman leijumaan avoimeksi. Pieni pakkohan se silloin oli.

Olin aivan kahden vaiheilla, että lähteekö poni vai saako se jäädä. Kesäihottuma on aivan vihoviimeinen kaveri ja vieläkin viheliäisempi se on hoitaa ponilla, jonka työtehtävä on syödä, kakkia, näyttää söpöltä ja olla harmiton kaikella tapaa.

Muutamana päivänä olin jo puhelin kädessä ja tuijotin näytöllä olevaa teurastamon numeroa. Muutamille jo sanoinkin, että kohta pitää käydä hurauttamassa yksi reissu ja sen jälkeen on Tarulandiassa enää kaksi heppaa. Mutta en mää voinut. En ainakaan vielä, koska toivoa on paremmasta!

TÄTTÄDÄÄ! Tässä on se pieni pala toivoa vähemmän kutisevaan seuraavaan kesään. Tämän seepran värisen möykyn sisältö on tietysti sopivan kokoinen kokovartalosukka! ViljarShopissa oli kesän päätteeksi näiden tuotteiden alennusmyynnit ja klik-klik olikin Hurmakselle matkalla uudet asusteet.

Loimi on QHP-merkkinen ja kooltaan 85 cm. Sopii hyvin!

Loimen kaveriksi löytyi aivan sattumalta (jeeee!!) samaisesta putiikista SnuggyHoodsin huppu kokoa XXS! Tämäkin alennuksessa! Tämä Snuggyn huppu on ilman vetoketjua ja se on vain tuohon niskaan saakka tuleva, ei siis kaulaakin peittävä.

Nauroimme aivan kauheasti, kun sovitimmi huppua ponille. Tämä pipo on erittäin jämäkkä ja fiilis oli kuin olisi yrittänyt laittaa sinappia takaisin tuubiin. Eli huvittuneen toivoton. Poni seisoi hölmistyneenä tallin käytävällä ja me kaksi kiskotaan ja nyitään huppua päähän. Otus ei varmaan minuuttiin edes nähnyt mitään, mutta luottavaisesti vain nökötti paikoillaan. (Hurmas yllättää aina toisinaan, edelleen!) Lopulta oli huppu päässä ja uskon, että se on just sopivaa kokoa! Varmasti pikkuisen käytössä venyy ja pukeminen helpottuu.

Näillä mennään ja kaiken kruunuksi Ponipoika 3 vee 2 päivää ilmestyi leikeistään meidän tuhtatessa kuvien oton kanssa, osoitti ponia sormella ja totesi "äiti, kato lehmä".

Riemukasta viikonjatkoa!

Keilakunkkukisassa

* * * Se on nyt tehty! Ensiesiintyminen valjakkoajon tarkkuusajoradalla! * * *

Kuvasta KIITOS Marjo Uimi

Tarkkusajokilpailu Keilakunkku

Hessitalli, Urjala, 16.10.2016

Nuoret hevoset (+35 cm)

Miniponin kanssa otettiin niin hyvä draivi valjakkoajoon laatuponikisassa, että samalla pöhinällä jatkettiin pujottelemaan portteja Hessitallin Keilakunkku-kisaan. Yksi pätevä tarkkuusajotreeni pohjalle, rohkeasti ilmoittautuminen menemään ja sitten alkoi kuka, mitä, missä ja milloin -ihmettely. Kisaa edeltävänä iltana vielä luin valjakkoajosääntöjä ja lähettelin tarkentavia kysymyksiä säännöistä kauhuissani siitä mihin olen nokkani laittamassa. Tai siis laittanut.

Kisapaikalla meinasi lopullisesti hymy hyytyä. Radan pituus oli kaksikymmentä porttia (20!!!) ja niistä yksi oli vaihtoehtotiellä oleva kolmen portin sarja. Voin rehellisesti sanoa, että ai kamala. Mää ajattelin, että tämmöisestä talli/seurakisasta on kiva aloittaa helpolla radalla valjakkoajon tarkkuusajoon tutustuminen. Ahahahaaa, ei se ihan niin mennyt, mutta henkiin jäätiin!

Ensimmäinen virhe, joka tuli tehtyä, oli valjastaa kopista suoraan tullut poni. Kulutin kaiken mahdollisen käytössä olevan ajan radan kävelyyn ja opettelemiseen ja tuli pieni hoppu laittaa poni valjaisiin. Orhi otettiin kopista pois ja aloitimme siitä suoraan kamojen virittelyn. Ei mitenkään siis yllättävää, että kotitallin hiljaisuudesta keskelle kisa-aluetta ja vieraita hevosia tuotu miniori pyöri, pörräsi ja oli huippukiinnostunut kaikesta. Ensi kerralle muistiin: Kävelytä ponia taluttaen ennen valjastamista.

Verkka-alueella oli tietysti muitakin ja meitsin ponista hävisi kävelyvaihde. Ainoa käytettävissä oleva etenemismuoto oli tepstepsteps-töpöravi kaula pystyssä ja iiiiihihiiiii-kiljuen. Meinasi kuskin hymy hyytyä, koska poni oli pikkusen ohjalla ja hetken mietin, että pysyykö pygmi pöksyissään ja hallinnassani. Karvapallo ei kuitenkaan tälläkään kertaa pettänyt, vaan hetken kohellettuaan rentoutui ja rauhoittui.

Lähtölinjan yli ja matkaan!

Kuten todettua, kisaradalla oli portteja paljon. Siis oikeasti paljon muistettavaa ja sellaisia yhdistelmiä, ettei ihan vaan rässittykään mitään ajattelematta läpi. Olin päässäni tehnyt kouluohjelman tapaisen radan näistä ajettavista porteista. Eli ajaessani ajattelin "puoli ympyrä - voltti - nelikaarinen kiemuraura - radan poikki - suunnan muutos" jne. Muistin koko radan! Hetkeäkään ei tuntunut epävarmalta minne ajan seuraavaksi.

Mutta. Ei apua miten rumasti mää ajoin! Tiesin itse minne olin menossa, mutta se miten ponille kerroin siitä, niin siinä on paljon parannettavaa. Tuli aivan liikaa käännöksissä pelkästä sisäohjasta railakkaasti vetämisiä, ennen porttia oikea-vasen-varmistelua ja epämääräisiä reittejä.

Eikä muuten kannata ihan kauheasti muutenkaan jäädä vain matkustamaan. Poni innostuu tästä touhusta ja tykkää suorittaa, joten ori yrittää tähdätä aina lähimmälle portille minne turpa osoittaa. Jos on kaksi porttia vierekkäin tai joku läheltä ohitettava portti, kannattanee kertoa sille nelijalkaisellekin että tämä ajetaan tai tuota ei ajata. Muuten käy niin että poni alkaa valua väärille reiteille.

Miten rata meni? Hyvin! Ei pudotettu yhtäkään palloa! Ja mentiin TOSI LUJAA. Vipellettin ihan niin kovaa kuin töppöjaloilla pääsee! (Joka ei ole muuten kauhean kovaa.) Päivän totaalinen nauruun repeäminen tuli, kun kuulin tuloksemme. Virhepisteitä 21,50 !! Kaikki ylitetystä enimmäisajasta! Buahahaaaaaa!

Radan pituus oli 675 metriä ja nopeus 210 m/min. Aikaa radan ajamiseen oli siis 193 sekuntia eli 3 minuuttia 13 sekuntia. Me käytimme hulppeat 3.55,96, joka on siis pyöreästi 43 sekuntia liikaa. Meidän tulee selkeästi opetella tiukempien kaarteiden tekemistä, turhaa hidastamista ja hävittää hukkametrejä porttien välissä. Vauhtia ei paljoa enää löydy lisää, koska näissä luokissa on laukkakielto voimassa.

Kuvasta KIITOS Marjo Uimi!

Päästiin me palkintojenjakoon kuitenkin! Saatiin luokassa sija 4/6, mutta ValjakkoTuki ry palkitsi ensimmäisen hyväksytyn tarkkuusratansa tekevät kuskit VaTun diplomilla!

Meillä oli ihan super hauskaa! Seuraavaksi miniponin turvan suunta on joulukuun alussa olevaan seuraavaan Keilakunkun kisaan.

Ps. Note to myself, part II. Kannattaa valjastaa kiireestä, hälinästä ja häiriöstä huolimatta poni oikein, niin ei ne vetoliinatkaan roiku löysänä ja toimettomana. ;)

Kuvasta KIITOS Marjo Uimi!

Ja voittaja on...

Paljon onnea HIHS-lipun voitosta, neiti M!
Olet saanut sähköpostia asian tiimoilta.

Kuka haluaa HIHS-lipun...?

ARVONTA BLOGIN REKISTERÖITYNEILLE LUKIJOILLE!

Se kuka haluaa HIHS-lipun, huutaa HEP ja jättää sähköpostiosoitteensa kommenttikenttään. Lippu on perjantain 21.10. päivälippu ja näitä arvotaan yksi kappale.

Osallistumisaika päättyy sunnuntaina 16.10.2016 klo 23.59.
Onnea arvontaan!

Ps. Jos vielä et ole blogin rekisteröityneessä lukijakunnassa, klikkaamalla "seuraa", tilanteen saa muuttumaan.

Kuinkas kesäkutinan kävikään?

Toisinaan yllätyn itsekin. Kuten taas tänään kun touhuilin ulkona ja totesin, että ohhoh, ei ole muuten enää polttiaisia ja näyttää tuo kesäkutinaponikin olevan tämän kesän osalta kutinoidensa kanssa voiton puolella. *Kop kop!* Ei meinaan kutia enää!

Mites se loppukesä nyt sitten menikään kesäkutinaponin kanssa?

Tämä ja seuraavat kolme kuvaa on otettu 6.9.2016.

Korvissa hiukan raapimisjälkiä.

Aiemmat kesäkutinakuulumiset ovat luettavissa täältä blogista, joten löpisen nyt vain siitä mitä on tapahtunut 

sitten viime kutinakuulumisten (eli ajalla elokuun puolivälistä tähän päivään). 

Elokuussa höpisin ja kuvasin uutta ihottumaloimeamme. Se oli loppuviimein niin suuri, että jäi käytöstä pois jo suunnilleen viikon jälkeen ja jatkoimme sitten vaan ilman loimea. Tuntui, että eihän tämä kutina nyt niin paha ole. Jaksoin suht aktiivisesti pestä ja rasvata ja pestä ja rasvata.

Pahimmat kutinapaikat olivat elo-syyskuussa nälkäkuoppien ympärillä ja päässä silmien alue. Toki häntäkin muistutti pulloharjaa, mutta iho ei ollut sieltä rikki eikä haavoja ollut.

26.9.2016

Syyskuun puolivälissä poikaporukka siirtyi laitumelta tarhaan asustelemaan. Samoihin aikoihin mäkäräisten, polttiaisten tai minkälie sesonkiaika alkoi ja Hurmaksen kutina räjähti täyteen loistoonsa. Jos olin ennen ollut huolissani kutinasta ja ihorikoista, niin nyt alkoi olla jo sellainen meno, että parempi olla vaan kesäloman jälkeen taas töissä kaupungissa ja näkemättä jatkuvasti mitä poni kotipihassa tekee.

Kolmikon tarhassa on pihattomökki, puita, heinäkaukalo ja varmasti jotain muutakin mihin kekseliäs poni itseään raapisi. Mutta. Poni raapiikin (raapi) itseään lähinnä vain niillä välineillä, jotka itse omistaa: kavioilla ja hampailla! Takasten kavioilla saa raavittua korvat, silmät ja posket ja hampailla saa revittyä ja riivittyä nälkäkuopan alueet. 

Kutinapaikkoina jatkoivat samat vanhat: takaa molemminpuolin nälkäkuoppia ja päässä silmien sekä poskien alue. Myös korvat olivat kipeät ja iho rikki. Pahimmillaan alueilla oli avohaavoja (kts. ylläolevia kuvia).

26.9.2016

Se tässä tämän ponin kesäkutinassa on ihmeellistä, että harjan alue on jokseenkin koskematon. Sään ympärillä on ollut raapimisesta tulleita kohtia, mutta harja itsessään on ihan asiallinen näin loppusyksystäkin. Myöskään otsassa etutukan alla ei ole mainittavia vaurioita.

1.10.2016

Varmasti poni olisi pysynyt paremmassa kunnossa, jos olisin ehtinyt, pystynyt ja kyennyt sitä paremmin hoitamaan. Myönnän että jo keskikesällä ollut kesäkutinahoitoväsymys paheni ajan kuluessa ja poni jäi saamatta parasta mahdollista hoitoa.

Mää en vaan jaksanut taistella. Siksi se hoito vähän niinkuin jäi. Korvat olivat pahimmillaan niin kipeät, että riimun saaminen päähän vaati melkeinpä taikatempun. Ja koska tätä yksilöä ei voi sitoa kiinni kuin joskus ja jouluna (kuun ja tähtien asennon mukaan), pitää kaikki hoitojutut tehdä joko itse ponista kiinnipitäen tai sitten niin että se-kauhean-kuuluisa joku pitää narusta ponia paikoillaan. Tosi helppoa kotitallissa, missä hoidat hevoset itse ja yksin 95 % ajasta?

Tosi helppoa sekin, kun hoidat ponia, jota ei voi sitoa kiinni, ja se pyörii, potkii ja vastustaa kaikella tapaa hoitotoimenpiteitä. Nälkäkuopan alueita ei saanut edes katsoa, kun tuli jo kaviosta. Tuollainen poni on aikasten kipakka ja näppärä niiden jalkojensa kanssa. Sitä taas joutui punnitsemaan yrittääkö hoitaa ponia vai laittaako oman ehjänä pysymisensä etusijalle.

Viimeisenä oljenkortena kävin ostamassa klinikalta rauhoitusainetuubin. Ajattelin, että pakko on jotain tehdä, että ponin saa hoidettua ja tarkemmin katsottua minkälaisia ihorikkoja sieltä kovaa vauhtia tuuheutuvan talvikarvan seasta löytyy. Tämä korsi jäi tosin lopulta käyttämättä tilanteen parantuessa kelien kylmetessä ja itikoiden hävittyä.

4.10.2016 - tukka tallessa.

Tämän kesän jälkeen olen samoin miettein kuin jo aiemminkin. Tämä koko kesäkutina on sekä hevos- että ihmisrääkkäystä! Molemmat kärsivät tilanteesta enkä aina tiedä kumpi enemmän. Paljon tämmöisestä ongelmasta tulee murhetta, vaivaa ja myös sitä rahanmenoa, valitettavasti.

Tämän ponin osalta on päätökset jatkosta tehty ja niihin palataan lähitulevaisuudessa. Onneksi ponia ei enää kutituta ja näinollen normaali rauhaisa arki rullaa taas!