En tahdo luovuttaa, en vain tiedä miten pitkään voin jatkaa

"Miten yhdistää lapsi, ponit, hevoset, pihahommat, omakotiasuminen ja tämä kaikki yksin?"

Joskus näinkin: kameran etupuolella ja ratsastamaan lähdössä!
Tapahtuma ikuistettu 8.6.2014

Päätin edellisen kirjoitukseni avoimeen kysymykseen. Jäin itsekin sitä miettimään ja kommenttien myötä oli pakko pysähtyä asian äärelle pidemmäksikin toviksi.

Miten pyöritän tätä sirkusta? En oikein tiedä, jos rehellisiä ollaan. Olen jotenkin pystynyt tekemään mahdottomasta mahdollista, jotain sellaista, minkä teoriassa ei pitäisi edes onnistua. Onko yhden aikuisen ihmisen mahdollista asua pienen vauvan kanssa vanhassa rintamamiestalossa, jossa ei ole sisäsuihkua eikä muutenkaan aivan kaikkia nykyihmiselle itsestään selviä asioita, pitää pihassaan neljää kaviokasta, hoitaa hevosensa, vauvansa, talonsa, tallinsa ja kaikki oheisjutut erittäin pitkälti itse? Ja tämä kaikki vieläpä vanhempainpäivärahalla?

Rahahan on vanha keksintö - sitä on kaikilla, enemmän tai vähemmän. Isommalla rahamäärällä saa isoja asioita, pienellä summalla pieniä. Olen olosuhteiden pakosta tehnyt tästä jo taidetta. Mistä kaikesta voi luopua? Mistä kaikesta voi vielä hieman nipistää? Pakolliset menot klaarataan aina jotenkin, laskut maksetaan ajallaan ja lainanlyhennykset hoidetaan. Jos haluaa säästyä lisäongelmilta, nämä asiat ovat ne tärkeimmät. Luottotiedot pidetään kunnossa ja rahavarojen mukaan eletään.

Paras kysymys onkin "tarvitsenko tätä varmasti"? Ei, hevoseni ei tarvitse uutta satulahuopaa. Ei, minä en tarvitse kaupasta sipsejä, limsaa, karkkeja, keksejä enkä jäätelöä. Ei, miniponitkaan eivät vaadi uusia riimuja. Ei, ei ole pakko lähteä leffaan, teatteriin, ravintolaan syömään, turhille autoajeluille eikä muuallekaan maksulliseen aktiviteettiin. Ei, en tarvitse uusia vaatteita kaupasta, kirppikseltä löytää paljon edullisemmin tarvittavat. Ei, hiusmallinikin on ajaton, kampaajakäynti on kerran vuodessa tapahtuva luksus-juttu!
Mistä sitten en tingi? Muksulla on kaikki mitä tarvitsee olla. Ei mitään ylimääräistä, mutta aivan varmasti aina puhtaita vaatteita, maitoa, ruokaa ja vaippoja.

Ponipoika toukokuussa 2014

Tallihommat ja kodin askareet tehdään pienen ponipojan mukaisesti. Näin kesäaikaan kaikki on melkein naurettavan helppoa, kun lapsi voi istua ulkona vaunuissa kevyissä vaatteissa ja hevosten ruokinnat sekä tarhojen siivoukset ovat kokonaan poissa ohjelmasta. Hevoset mutustavat ruohoa omaan tahtiinsa laitumella ja pidän huolen aitojen kunnosta, veden riittävyydestä ja hummien terveystilasta.

Kyseltiinkin jo, että onko tukiverkkoni erittäin hyvä, kun pystyn tähän. Toivoisin kovasti, että sitä se olisi! Totuus lienee, että aikas hataralla pohjalla tässä ollaan. Lapsen toinen elämän tärkein ihminen, hänen isänsä, kuoli yllättäen päivälleen neljä viikkoa ponipojan syntymän jälkeen. Sillä hetkellä haastavasta elämästä tuli todella vaikeaa. Vaikeaa fyysisesti ja ennen kaikkea henkisesti. Viime talvi meni täysin sumussa, kaiken olen hoitanut, mutta ihmismieli on suojeleva. Se ei halua muistaa mitään yksityiskohtia menneiltä talvikuukausilta.

Oman äitini olen saatellut haudan lepoon kolmisen vuotta sitten. Aika kova paikka sekin, tulla iltavuorosta kotiin tavatakseen kotipihassa poliisit lakit kourassa tuomassa suru-uutista. Niin monesti, niin usein, niin mahdottoman paljon kun toivoisinkin voivani soittaa äidilleni ja kysyväni apua. Saavani neuvoja valinnoissa, apua lapsen kanssa ja tukea elämän karikoissa.

Onko siis ollenkaan ihmisiä, jotka auttavat lapsen kanssa? On, onneksi! Ponipojan isän vanhemmat asuvat lähellä ja katsovat muksua yleensä viikottain pienen hetken. Sitten on maailman paras Marjut olemassa! Pienillä teoilla on valtava auttava voima. Me käymme yhdessä kirppiksellä, heppatarvikekaupassa ja ehdottomasti myös aina ruokakaupassa. Saan täysjärkistä seuraa ja apua kantamusten kanssa. Tämä SD- teamin blogin takaa löytyvä Marjut on ponipojan kummitäti ja on hoitanut tehtäväänsä erittäin kiitettävästi! Olen kovin iloinen siitä!

Lisäksi Tallityttö- Tarja käy auttamassa hevosten kanssa epäsäännöllisen säännöllisesti ja katsoo toisinaan siinä ohessa muksuakin. Sitten on vielä Upi. Ihminen, joka on seissyt rinnallani lähemmäs kymmenen vuotta kaikissa ylä- ja alamäissä ja joka ei ole jättänyt pulaan koskaan. Vaikka parisuhde päättyy, ei sen aina tarvitse tarkoittaa unohtamista. Upi kuuntelee murheita, auttaa asioissa joista en yksin selviä ja katsoo myös silloin tällöin ipanaa, että pääsen hevosten kanssa lenkille.

Kevyessä kesäyön sumussa 11.6.2014 klo 3.36

Kovinkaan usein en nykypäivänä pääse ratsastamaan. Hyvänä viikkona voin olla hevosen selässä useasti, huonona viikkona en kertaakaan. Tai muutamaan viikkoon ollenkaan. Tämä on vain pitänyt hyväksyä. Hevosia (yritetään) treenata ja pitää kilpakunnossa ja näinkin pienellä treenillä se tuntuu jotenkin mahdolliselle, yllättävää kyllä. Eivät ne huippukunnossa ole, eivätkä pysty parastaan esittämään, mutta on ainakin jotain tekemistä niillä tarhassa nököttämisen lisäksi.

Olen miettinyt kovin monta kertaa, että mikä saa pysymään täällä ja selviämään ongelmista. Asun täällä Tarulandiassa viidettä vuotta. Talo on tuttu, hevosiin liittyvät paikat ovat erittäin alkeelliset sekä itse tehdyt ja hevoset ovat myös vuosien varrelta tuttuja karvakorvia. Nämä ovat ne muutamat suuret asiat, jotka helpottavat täällä oloa. Hevosten tilat kestävät käyttöä ja kulutusta, mutta ovat kuitenkin helposti korjattavia. Olemme aikoinaan tehneet sekä karsinat että tarhat raakalaudasta. Tuttujen hevosten kanssa tietysti myös hajoamisvaara vähenee hyvin pieneksi.

17.1.2014 klo 1.34

Jos (tai siis kun) putket talosta jäätyvät, tiedän mistä kohtaa se on tapahtunut todennäköisimmin. Olen oppinut jo ennakoimaan, millä kelillä pitää olla super- huolellinen tiettyjen asioiden suhteen ja muistanut kesäisin kerätä voimia tulevaa talvea varten. Lähimpiin katuvaloihin on matkaa 3 km ja yksien naapurien lisäksi seuraaviin onkin matkaa kilometrin verran. Täällä päättyvän tien päässä on hiljaista ja talvisin pimeää. Sellaista pimeää, että vaikea kaupunkilaisen edes aavistaa.

Minkä koen suurimpana uhkana? Terveyteni menettämisen. Olen vastuussa suurista asioista - kenestä on tekemään päivittäiset askareet puolestani? Pahin painajainen on, että täällä tapahtuu jotain esim. hevosten kanssa. Kuinka kauan menee, että tänne tulee joku katsomaan onko kaikki kunnossa, kun en vastaa puhelimeen tai viesteihin? Montako päivää? Täällä sen verran harvakseltaan pihassa kukaan käy, että siellähän sitten makaa pää haljenneena hangessa aivan rauhassa. Ei pelolle voi antaa kuitenkaan valtaa, luotan omaan arviointikykyyni ja siihen, että pystyn (ainakin osittain) ennakoimaan vaaratilanteita. Jos jotain on tapahtuakseen, se tapahtuu, hysterisoin sitä ennakkoon tai en.

Vaikka tämä hullun myllyssä pyöriminen on raskasta, on se myös kaiken sen rehkimisen arvoista! Täällä on yleensä iltaisin aivan tyyntä ja hiljaista. Hiljaisuus on niin kokonaisvaltaista, että kuulee ruohonkorsien kahinan crocsien alla. Hevosten heinien rouskutuksen. Linnun siipien iskut sen lähtiessä lentoon. Tallikissan kehräyksen sen puskiessa jalkoja vasten. Hiljaisuuden rikkoo pahimmillaan vain peltojen takana olevan nautatilan lihakarjan ääntely. Talvisin täällä ollaan pimeyden ympäröimänä, korvissa kaikuu lumihiutaleiden narina kenkien askelluksen tahtiin. Ne ovat niitä palkitsevia hetkiä, joilloin jaksaa taas vesikatkot, hyytävän kylmyyden, lamaavan väsymyksen ja käsiin hajoavat suunnitelmat.

Sain tuossa hetki sitten puhelinnumeron, johon soittamalla olisin saattanut saada Voitolle uuden kodin. Talletin numeron kännykkääni ja pyörittelin ajatusta pitkään. En koskaan soittanut. Onko se joltain pois, jos Voitto ei tule näkymään kilpakentillä huippuhevosten joukossa vaan se on täällä "vain" maastomoponani ja ei- niin- vakavassa treenissä? Jos sen hevosen päästän käsistäni, on oma kilparatsastajan urani taputtelua vajaa valmis. Siinä hevosessa on itselleni kilpahevosta vuosiksi eteenpäin. Ponipoika kasvaa päivä päivältä ja jonain päivänä koittaa vielä se hetki, kun nuori herra voi jäädä ilman vahtimista hetkeksi kotiin. Ei siihen hetkeen enää ole aikaa kuin, noh, kymmenen vuotta?

Yksi painava syy täällä selviämiseen on myös karvainen. Sen nimi on Porre. Hevonen, joka on kaikkien unelmieni täyttymys - ja vielä enemmänkin. Yhteisiä kilometrejä on taivallettu yli kahdeksan vuotta ja koettu on matkan varrella yhtä ja toista. Porren paikka on täällä viimeisiin päiviin saakka. Vaikka hevosten hoito on todella suuri rasite toisina päivinä, mikään ei poista pahaa oloa niin hyvin kuin maastolenkki katsellen maisemia parhaiden mahdollisten korvien välistä. Kukaan ei-hevosihminen tuskin tietää, minkälaisen voimalatauksen saa metsässä tallustelusta parhaan hevosystävänsä kanssa.

Nyt tässä kirjoittamisen ohessa olen miettinyt sitäkin, mitä toivoisin elämässäni olevan toisin. Onko jotain sellaista mitä todella haluaisin? Vaativa kysymys. Tässä talossa on asuttu kesähelteet ja kolmenkympin pakkaset, omilla rahalla on pärjätty vuosi ja kohta toinenkin, yksin (ja pienesti avustettuna) on piha pidetty edustuskuntoisena ja hevoset hyvinvoivana.

Toivoisin pääseväni enemmän ratsastamaan ja varsinkin treenaamaan ns. kunnolla. Toivoisin, että käytössäni olisi edes toisinaan enemmän sitä kuuluisaa "omaa aikaa". Välillä on ollut viikkoja, jolloin lapsi on ollut hoidossa koko viikon aikana vain n. 2 tuntia ja kaikki muut ajat - yötä päivää - olen ollut yksin vastuussa ponipojasta. Pahinta on hommien keskeytyminen, yhden tarhan siivouksen aikana voit joutua useampaan kertaan mennä vaunuihin katsomaan mikä jälkikasvulla on hätänä tai karsinan siivouksen saat aloittaa parhaimmillaan kolmesti, kun aina tulee jotain lapsenhoidollisia juttuja. Rauha tekemisistä puuttuu.

Sain kommentin siltä ainokaiselta naapurilta tässä jokin aika sitten, että "sää olet niin kauhean pirteä, ahkera ja jaksava, menet edes-takaisin koko ajan ja touhuat kaikenlaista". Samaan aikaan itse mietin, että miten väkipakolla hoidin asioita ja olin aivan kuoleman väsynyt. Täällä kun ei ole mahdollisuutta siihen, että jättää hommat muille. Jos et itse tee, ei ole sitä kuuluisaa "joku" -ihmistä joka tekee puolestasi.

Ei sitä itse aina edes huomaa, kun on loppu fyysisesti ja henkisesti. Tajusin tämän kristallinkirkkaana, kun poika oli ensimmäistä kertaa yökylässä reilun 6 kk iässä. Sain silloin nukkua koko yön ilman ylöshyppimistä, sain rauhassa touhuta hevosten kanssa, puuhastella hieman jotain turhaakin ja harjata pitkän kaavan mukaan ratsuni. Kävin maastolenkillä ja annoin katseen vaeltaa levollisena maisemia ihaillen. Söin hyvin ja kävin hakemassa lapsen takaisin kotiin. Akkuni oli ladattu täyteen ja fiilis oli kuin uudelleen syntyneellä. Olin varmasti paljon parempi äiti tämän pienen "lomani" jälkeen.

On tottakai vielä yksi haave. Löytää tänne isäntä taloon. Jakamaan töitä, osallistumaan arkeen ja näyttämään, että elämää voi olla tämän tontin ulkopuolellakin. Rohkea (tai ainakin palavasti rakastunut, hehheh) mies saa olla, että uskaltaa lähteä mukaan tähän elämänmenoon. Pieniä toiveita kuitenkin on, katsotaan mihin elämä kuljettaa.

Sitkeä olen, kun täällä elän. Olen rohkea, kun uskallan yrittää jatkaa päivästä toiseen. En halua luovuttaa, mutta en tiedä miten pitkään voin jatkaa. Olenko niin kovaluonteinen, että selviän vastaantulevista asioista jatkossakin vai onko totaallinen henkinen romahdus vielä edessä?

Sen kuitenkin tiedän, että olen monen rankan vuoden jälkeen päässyt taas jaloilleni. Askel on kevyt, mieli rauhallinen ja tuntuu, että kellun omassa vaaleanpunaisessa maailmassani todella onnellisena.