Penni ajatuksistasi

* * * Järjellä vai tunteella? * * *

Osa teistä on huomannut facebookin Suomenhevosmarkkinoilla ilmoituksen Voitosta. Olette ehkäpä hieman hämmentyneenä pohtineet, että mistäs nyt tuulee. Miksi ruunasta on ilmoitus ylläpitoon antamisesta vaikka juuri hetki sitten riemuittiin mahtavasta menestyksestä kasvattajakisassa?

Tässä ei niinkään ole kyse Voitosta. Ei ole mitään ajatusta, että hevosen kanssa olisi ongelmia tai se olisi jotenkin viallinen. Tässä on paljon enemmän kyse ihmisestä tämän hevosen takana. Vanha omakotitalo, työt kaupungissa, totaali yksinhuoltajuus vaativalle lapselle ja muonavahvuudessa kaksijalkaisten lisäksi yksi hevonen sekä kaksi ponia. Apuvoimia on saatavilla rajoitetusti ja rahaa talouteen tuo vain yksi henkilö. Jaksaisitko sinä pyörittää tätä?

Olen pohtinut olenko minä se supernainen, joka on vahva henkisesti sekä fyysisesti, jaksaa päivästä toiseen tehdä askareita pienellä levolla, pystyä karsimaan menoja aina vain pienemmäksi rahojen riittämiseksi ja olla lapselleen siinä ohessa osallistuva ja rakastava vanhempi. Onhan tämän coctailin kanssa jo useampia vuosia selvinnyt, mutta pysyykö se nenä pinnan yläpuolella loputtomiin?

Rakastan tätä paikkaa. Rakastan ja inhoan. Rakastan sitä miltä täällä tuntuu asua. Niin omalta, turvalliselta ja rauhalliselta kaikkine ominaisuuksineen. Tiedän minkälaisen narinan saunarakennuksen puuovi pitää auetessaan, tiedän minkälainen tuuli jäädyttää talosta talvella vesiputken, tiedän tasan montako askelta on keittiön pöydän äärestä puuhellalle. Mutta inhoan myös tätä. En pidä siitä, ettei täällä ole sisällä pesutiloja, vaan pitää tepsutella kesät-talvet crocsit jalassa ulkosaunalle, en pidä talven kylmyydestä sisätiloissakin, en pidä myöskään jatkuvasta pienestä pelosta mikä on seuraava hajoava kohde.

Huomaan toisinaan miettiväni minkälaista olisi elämä kerrostalossa. Sitä helppoutta - ja tylsyyttä. Hämmästelen, mikä on se syvälle juurtunut voima, joka huutaa vastaan kun pitäisi pystyä pakkaamaan tavaransa ja siirtyä eteenpäin. Onko se vain se pelko muutoksesta? Että päätöksen jälkeen olisikin helpottunut olo, kun ei olisi enää tekemistä enemmän kuin aikaa, rahaa juuri ja juuri saman verran kuin laskuja ja olisi melkeinpä sama sataako vaiko paistaako.. Huomaisisiko puolen vuosikymmenen väsymyksen päättyneen, kuten Ruuhkavuosiratsastaja kirjoitti?

Palataan kuitenkin varsinaiseen aiheeseen. Voittoon. Miksi siis Voittoa olen tarjoamassa ylläpitoon? Elämäntilanteeni vuoksi. Tuntuu surulliselta törmätä siihen tosiasiaan, että ei ole pystynyt ja kyennyt tarjoamaan hevoselle aina edes viikottaista liikutusta. Tällä hetkellä en vielä tee täyttä työviikkoa, vaan lapsi on hoidossa yhden (tai jopa kaksi) lyhyempää päivää viikossa perhepäivähoitajalla työpäivieni lisäksi. Silloin pääsen ratsastamaan. Tai siis yritän päästä. Toisinaan muut pakottavat työt jyräävät tämän mahdollisuuden ylitse.

Alkukeväällä palaan täyspäiväisesti työhön ja harrastusmahdollisuudet pienenevät entisestään. Olen toki törmännyt myös siihen ajatukseen, että pidänköhän liian pientä ääntä itsestäni. Pitäisikö enemmän vain itse olla aktiivinen ja kysellä voisiko joku leikittää ipanaa parin tunnin ajan, jotta pääsisi hevosen selkään. Muutaman "Se on sinun lapsesi ja sinun pitää itse se hoitaa" ja "on meillä muillakin omaa elämää"  -kommentin jälkeen on tullut todella varovaiseksi hoitoaikapyynnöissään. Ettei vain olisi vaivaksi. Onhan kaikilla omakin elämänsä, enkä edes oleta että aina sormia napsauttamalla paikka lapselle löytyisi. Helpottaisi vain arkea ja harrastamista, jos löytyisi sellainen pieni ryhmä, joka mielellään ipanan kanssa hengailisi vuorottain vaikkapa vain kerran viikossa yhden puolikkaan illan ajan.

Enkä oikeastaan ole aivan epäuskoinen, etteikö tällaista poppoota voisi löytyäkin! Täällä meidän kulmilla asuu aivan huikeita (hevos)ihmisiä! Senkään vuoksi en halua Voitosta luopua, että jatkossakin pysyisi tämän hetkinen porukka kasassa. Voitolla on huippu kengittäjä, ratsuttaja- Maijan kanssa on tehty vuosia yhteistyötä eikä voi yhtään väheksyä "naapurin tytön" kanssa tehtyjä maneesireissuja yhdessä. Käyn poimimassa hänet hevosineen kyytiin ohimennessäni, tehdään maneesilla treenit ja huristellaan oikeastaan aina Lidlin kautta kotiin. Eikä varmasti tarvitse epäillä että juttu loppuisi reissuilla kesken. Hevostelu on siis itselleni myös sosiaalinen juttu, vaikka pidänkin kaviokkaita kotipihassani.

Voitto on terve, se on hyvinkoulutetu, erittäin täysipäinen eikä siitä keksi pienen mietinnänkään jälkeen mitään huonoa sanottavaa. Sitä voi ajaa kärryillä, piipertää tasokkaasti koulua tai mennä esteitä. Se on täysin maastovarma eikä ole laiska tai kuuma. Miten typerää olisi antaa tämä helmi pois niin ettei itse pääsisi ollenkaan osallistumaan hevosen arkeen? Tai miten sitten oman pään lataisi, jos hevosta ei olisi? Jokainen ratsastaja tietää miten täydellisesti pää tyhjenee ja murheet pienenee hevosen seurassa.

Ajattelen, että mikä vaan on mahdollista, jos tarpeeksi sitä haluaa. Eli toisinsanoen jos yritän tarpeeksi, olen aktiivinen, olen valmis laittamaan kaiken peliin  ja järjestän asiat, saattaisinko saada tämän hevoskuvion pyörimään jatkossakin. Jos jotenkin onnistuisin itse pääsemään hevosen selkään kolme kertaa viikossa ja saisin yhden tai kaksi luotettavaa apulaista Voittoa maastoiluttamaan, olisikin hevosen liikutuspuoli suorastaan aurinkoisissa asetelmissa. Täällä on jokusen viikon käynyt auttamassa eräs huippukiva tyttö ja jos ja kun hän pärjää Voden kanssa ratsainkin, saan toivottavasti jo tästä neidosta yhden lenkin liikutuskuvioon.

Olen pohtinut paljon sitä miltä tuntuisi, jos Voitto lähtisi täältä pois. Osaisiko joku muu treenata sitä läheskään yhtä hyvin kuin Maija tai osaisiko joku muu tunnistaa pienistä merkeistä hevosen huonon olon tai asiat, jotka sitä vaivaavat. Miten Voitto kotiutuisi uuteen paikkaan? Annettaisiinko sen olla hevonen runsaalla heinällä, pitkillä tarhausajoilla ja kontaktilla kavereihin. Tiedän vuosien ajalta kaikki ongelmat ja vammat sekä olen oppinut lukemaan pienistä muutoksista ettei kaikki ole hyvin. Olisiko kaikilla muilla malttia edetä hevosen ehdoilla ja antaa myös niitä lomajaksoja palautumista varten? Enhän minäkään tasan varmasti ole paras mahdollinen hevosenpitäjä, mutta tästä hevosesta tiedän paljon.

Tuntuu, että jos Voiton nyt annan käsistäni pois, on ratsastusurani lopullisesti sitten siinä. Kaiken keskelläkin varovaisesti toivon, ettei tämä tilanne ole pysyvä. Jossain toivottavasti minuakin odottelee se prinssi uljaan valkoisen ratsunsa kanssa, joka pelastaa prinsessan hädästä. Sitten he elävät elämänsä onnellisena loppuun saakka. Prinsessan ei enää tarvitse pärjätä yksin ja elämä tuntuu hattarapilvessä leijailulta.

Sinänsä tilanne on joko tai. Joko asun täällä ja pidän hevosta tai asun muualla enkä pidä hevosta. Molempia en voi saada eli uutta asuntoa ja hevosenpitoa. Täällä saan hevosten arkihommat tehtyä muiden velvotteiden ohessa pieninä paloina. Täällä lapsi voi kirmata vapaasti pihalla eikä se häiritse huudoillaan ja remuamisellaan ketään muuta kuin itseäni. Ainoastaan hevosen liikutus on ongelmallista, koska omaa kenttää ei ole eikä ipanalle hoitopaikkaa sormia napsauttamalla.

Viime yön lapsi oli ilta- ja yökylässä. Pääsin kahtena päivänä peräkkäin Voiton kanssa ratsastamaan ja nukkuin siinä välissä kunnon prinsessaunet kellon ympäri. Edellisestä ipanan näin pitkästä hoitoajasta olikin jo aikaa 2 kuukautta 3 viikkoa ja 4 päivää. Ei sillä, että olisin laskenut (heh heh), mutta alkoi hieman voimat olla vähissä tuon tuhoterroristin kanssa univelkojenkin painaessa. Nyt on olo oikein mainio eikä tästäkään pitkästä höpinästä tullut niin sisällöltään musta kuin olisi vielä pari päivää sitten tullut.

Tuleva talvi täällä vielä varmaan rämmitään menemään, mutta mitäs sitten? Päätöksiä pitäisi alkaa löytyä. Valitsenko järjellä vai tunteella?