LISÄTIETOA:

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Kolmekymppinen

Kuva: Jaana Vuola 2015

Tässä mää nyt istun. Kolmekymmentä vuotta ja kolme päivää vanhana. Enkä oikein tiedä miltä pitäisi tuntua. Olenko mää nyt sitten aikuinen? Ainakin seuranjäsenkortissa lukee seniori, joten kai mää sitten olen semmoinen. Seniori? Ai kauheeta!

Nuorelta tässä vielä tuntuu vaikka eletystä elämästä kertovat rypyt syvenevät. Ei kolota, ei ole kovin pitkää vikalistaa eikä ole edes dosettia täytettynä erivärisillä pillereillä. Toisaalta, kun katson elämääni taaksepäin, onhan tässä vettä virrannut Aurajoessa aikas paljon. Tuntuu epätodelliselta, että olen aloittanut ratsastuksen vuonna 1996 eli 20 vuotta sitten! Silloin oli valkoiset narusatulavyöt, erivärisillä naruilla punoen päällystetyt otsapannat ja satulanmuotoiset satulahuovat. Oli tallipäiväkirjavihot, jotka täyttyivät päivittäin pitkistä "siivosin karsinan ja revin hoitohevoselleni ämpärillisen ruohoa" -tyyppisistä tarinoista ja se ylpeys, kun tallinomistaja oli kirjoittanut nimeni hoitajalistaan.

Paljon on muuttunut ja tapahtunut vuosien varrella, mutta yksi on pysynyt - hevoset. Nuoruudestani suurin osa muistoista liittyy jotenkin hevosiin. On ollut erilaisia valmennuksia, kisareissuja, kesäpäiviä tallikavereiden kanssa, öitä satulahuoneen lattialla, monen monta loppuunkulutettua korttipakkaa ja se lähes loputtomalta tuntunut aika. Ei ollut kiire eikä tehtävälista painanut ryhtiä kumaraan.

Näissä ruuhkavuosissa rämpiessäni meinaan aina toisinaan unohtaa sen elämässä eteenpäin kantaneen voiman ja alan päässäni hahmotella myynti-ilmoituksia hevosistani. Riittävän pitkään kun arki kuormittaa eikä pakoreittiä ole ollut, alkavat hevoshommatkin tuntua taakalta ja pakolliset rutiinit niiden kanssa raskailta. Kun yömyöhällä lappaa kakkaa, hoitaa itsensä verille raapineen kesäihottumaisen kutinaa, raahaa heinäpaaleja viimeisillä voimillaan ja ottaa vielä muhkean tällin sähköaidasta, sitä todella rehellisesti harkitsee koko touhun lopettamista.

Kuva: Marjut Myller 2015

Sitten tulee se päivä kun silmät tuikkivat, hymy on metrin leveä ja oman hevoslauman erinomaisuudesta joutuvat kuulemaan kaikki. Erittäin onnistunut ratsastustunti, aivan huikean upeaa laukkaa ohjasajossa esittänyt hevonen, rotunäyttelyssä valtaisan kehupaljouden saanut poni... Jokin sellainen onnistuminen, jonka ansiosta arki on hetken aivan hatarapilveä.

Mutta miksi on niin vaikeaa laittaa itsensä kaikkien asioiden yläpuolelle ja antaa mahdollisuus kokea niitä hetkiä, jotka tuovat hyvää fiilistä? Olen varmasti parempi äiti ja oma hyvinvointini on korkeammalla, kun pääsen toisinaan eroon kaikista velvotteista ja saan harrastaa hevosten kanssa. Mutta siitäkin huolimatta on aivan valtava kynnys hetkeksi irtaantua arjen pakotteista ja pyytää lapselle hoitajaa muutamaksi toviksi, jotta pääsen yksin ja häiriöttä hevostouhuihin. Aina on siivottavaa, ruokaa tehtäväksi, kaupassakin pitäisi käydä tai ihan vaan koen, että muiden hommat ovat tärkeämpiä kuin hevosharrastukseni. Oma on lapsenikin ja velvollisuuteni on hoitaa sekä ohtaja parhaalla mahdollisella tavalla nuorta isäntää elämässään eteenpäin.

Kun mietin aikaa taaksepäin, en ymmärrä, miten tähän on tultu ja miten olen jaksanut. Täysin yksinhuoltajana, vaikean lapsen kanssa, vanhassa talossa, hevosten omistajana ja kotitallin pitäjänä. Miten olen elänyt kaiken sen surun ja muutoksen läpi, joita elämä on eteeni asetellut. Miten on askel kantanut seuraavaan päivään kun rahaa on ollut vähemmän kuin vähän, murheen määrää olisi voinut mitata millä vain isolla asteikolla ja miten lähellä sitä on ollut vain luovuttaa.

Kuva: Jaana Vuola 2015

Mutta kuten sanottua. Tässä mää edelleen olen. Vanhempana, muutaman hippusen ehkä viisaampana, ja kaikesta selvinneenä. En ole oppinut olemaan stressaamatta hevosten liikkumattomuudesta, lapsi ei ole mainittavasti helpompi arjessa kuin aiemminkaan ja kaikki raha menee mikä tuleekin, mutta toisinaan on sentään jo varaa ostaa kaappiin suklaalevy pahan päivän varalle.

On tässä pieniä tulevaisuuden suunnitelmiakin ettei nyt ihan vaan murheessa kelluta ja surkeudessa snorklata. Tai on tämä ehkä vähän isompikin suunnitelma: Luovuttaa ei saa ja asuntolainan viimeistä erää kohti mennään - silloin on meitsin viiskymppiset! :)

Sitä sanotaan kovaksi naiseksi,
joka rikkouduttuaan eheytyi,
oppi säätelemään aikansa, rakkauden.
Joka pysyi ihmisenä,
otti itseään kädestä
ja kasvoi.
Teki työnsä,
ei murtunut asioiden painosta
ei paennut seinien sisään,
ei nyhjännyt nurkissa,
hallitusti avoin.
- Arja Tiainen -

7 kommenttia:

  1. Onnea! Minäkin täysin viikko sitten 30, eikä meno kyllä tunnu mitenkään järin erilaiselta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Synttärionnea sinnekin! :)
      Mää tässä hiukan odottelen milloin alkaa tuntua jotenkin erilaiselta! :D

      Poista
  2. Onneksi olkoon! Kolmenkympin jälkeen kaikki vaan paranee :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! Mää pelkään että tämän jälkeen kaikki vaan pahenee!! :D

      Poista
  3. Onnea! Vuotta vanhempana voin vaan todeta, että elämää on 30 jälkeenkin :)

    VastaaPoista
  4. Öh, kuusi vuotta vanhempana voin todeta, että miten sua ei voi kolottaa xD Joka paikka jumissa joka aamu, selkä on kipeä, lonkka on kipeä, ranteet puutuu jne jne jne..

    Mutta kaikkea parasta sinne!!

    VastaaPoista
  5. Synttärionnet! Mulla sama luku täyttyi toukokuussa ja vaikka on taas tässäkin vuodessa ollut omat haasteensa niin musta kolkyt on vaan niin paljon enemmän jees kuin kakskytjotain!

    VastaaPoista