Mitä tänne nyt kuuluu?
Onko Voitto täällä vielä?
Miten olen ajatellut jatkaa?
Olenko saanut tehtyä päätöksiä?
Olen selaillut kirjoittamianne kommentteja uudestaan ja uudestaan läpi. Lukenut ajatuksia siitä mikä olisi teidän mielestänne parasta ja pohtinut mitä itse ehdotuksistanne ajattelen. On kiinnostavaa huomata miten monta erilaista näkökulmaa samaan asiaan saa! Hämmentävän selkeästi kommentit kertoivat ihmisten omista lähtökohdistakin. KIITOS vielä sanoistanne! Olen todella otettu edelleen siitä, miten paljon halusitte ottaa osaa vaikeiden päätöksien selvittämisessä.
Menneen kuukauden aikana on tapahtunut paljon. Ja samalla aikas vähän. Voitto on täällä, miniponit ovat täällä, talokaan ei ole myynnissä ja ratsastamaan olen päässyt jokseenkin aivan yhtä vähän kuin aiemminkin. Voiton suhteen olen lopettanut märehtimisen. Sillä on täysi oikeus olla täällä vaikka vain pihankoristeena ja harrastan ruunan kanssa sen mitä itse pystyn, ehdin ja kykenen.
Olen (yllättävää kyllä!) Maijan treeneissä käynyt Voden kanssa kuukauden ajan kerran viikkoon ja onhan se hieman surullista huomata ettei osaa kovinkaan paljoa eikä muutaman vuoden treenaamattomuus ainakaan ole edistänyt taitoja saatikka kropan hallintaa... Talven yli mennään niin, että itse ratsastan maneesireissuilla ainakin pääosin ja kisakauden lähestyessä Maija tulee taas valmentajan roolista enemmän ratsuttajan rooliin. Kyllähän sen nyt jo huomaa, kaksi kuukautta Ypäjän kasvattajakisan jälkeen, että hevosen lihaskunto on selkeästi laskenut, voima hävinnyt ja se paras terä kaikonnut taivaan tuuliin. Tarhassa hengailu ja mutapeltosuokkitäti-tasoinen ratsastus eivät hevosesta ihan mainittavasti saa tehoja irti.
Tai mikäpä minä olen tuollaisia latteuksia sanomaan! Sen verran huikeita fiiliksiä ovat Maijan treenit tarjonneet, että olen saanut muistutuksia siitä miksi tätä lajia harrastan! Pieniä juttuja hevosessa, mutta suuria tunteita ja elämyksiä siellä kyydissä. Laukan lyhennystä, pätevästi lähtevää keskiravia tai vastalaukkaa, joka on niin helppoa että selässä nauraa ääneen. Sitä voi kovin pienistä säteillä iloa monta päivää. Viimeisimpänä se miten pystyin jo istumaan harjoitusravissa kaksi kertaa maneesin päästä päähän kiemurauraa tehden! Eikö kuulostakin huvittavalta! Tätsä on aloittanut ratsastuksen 1996 ja on 20 vuotta myöhemmin siinä jamassa, että kykenee pari minuuttia olemaan keventämättä ravia! Hahahaaa!
Moni teistä ajatteli hevoset itselleni taakkana ja "luxus-tuotteena". Minä ajattelen ne voimavarana! Ne ovat ne ulkoilmaan pakottajat, säännöllistä hoitoa vaativat ja arjessa sekä rytmissä väkisin pitävät karvakorvat. Kunhan vain pääsee eroon siitä hevosen liikkumattomuudesta johtuvasta harmituksesta, niin kaikki on oikein hyvin. Sillä liikutussarallakin on toki apua ollut viime aikoina saatavilla, joten ei huono! Tiedättekö muuten mitä muuta? Vuoden jälkeen on koppakärryjen rengaskin korjattu ja kävin Voitolla hurauttamassa pienen ajolenkin. Oli muuten sitten niin super makeeta! Tykkäsin!!
Mites sitten se vaihtoehto, että täältä lähtisin ja siirtäisin Voiton täysihoitotalliin? En osannut muotoilla paremmin ajatuksiani kuin Sini kommenttikentässä: "
Mahtaisitko silloin pystyä käymään ratsastamassa yhtään sen enempää, jos ongelman ydin on tuossa lapsenhoitokuviossa. Ja täysihoidossa hinta kipuaa väkisinkin sinne 400-600 e kuukaudelta. Jos pääset ratsastamaan sen pari kertaa viikossa, on aika arvokkaat ratsastukset... Edellyttäen, että todellakin saat maksavia vuokraajia, jotka sitoutuvat käymiseen, mikä sekään ei ole ihan itsestäänselvyys. Ja täysihoitotallilla pikkulapsen kanssa harrastaminen on vielä toivottomampaa kuin kotitallissa, sillä aika harvalla kanssaharrastajalla hermo kestää jonkun lasta tallilla hevosten jaloissa... Itselläni ainakin hevosharrastuksen pikkulapsen kanssa mahdollistaa juurikin kotitalli." Ajatus ei myöskään tunnu mukavalle, että siirtäisin ipanaa päivähoitopaikasta iltahoitopaikkaan vain siksi, että pääsisin ratsastamaan. Täällä kotitallissa termiitti pörrää menossa mukana.
Mustavalkoisesti ajateltuna, yhä ja edelleen: Se on joko hevoset ja asuinpaikka täällä tai hevoseton elämä jossain muualla. Ei se lapsi häviä minnekään sillä, että hevonen asuu kotipihan ulkopuolella ja hengailen kerrostalossa. Vaikeutuu itseasiassa entisestään kuviot, koska täällä tuppukylässähän ne kaikki mahdolliset ja tutut hoitopaikkakontaktit ovat. Täällä ei vuokra-asuntoja ole tarjolla, joten asuinpaikka siirtyisi kaupunkiin 30 km päähän.
Mitä kerrostalossa kuuluu edes tehdä? Maata sohvalla katsomassa telkkaria? Järjestää cd:t värijärjestykseen? Aakkostaa kirjahylly? Syventyä kynttilöiden tunnelmavalaistuksessa sisustuslehtien koteihin? Saatoin kärjistää, mutta ajatus tuntuu vieraalle. Ei täällä itselläni ole telkkari päällä edes kuukausittain. Eikä sohva ehdi kulua makaamisesta. Täällä touhutaan kaikenlaisia muita juttuja, joku projekti on päällä aina.
Moni teistä muisti painottaa, että pitää ajatella lapsen parasta. Minä ajattelen! Ajattelen sitä, että täyspäisenä pysyvä ja hevosista voimaa arkeen saava äiti on ihan jees. Minä koen myös, että lapsen on hyvä olla täällä. Maatilan lapset ovat jotenkin ihan oma, hieno lukunsa. Syntymästä lähtien mukana tilan touhuissa, päikkärit voi hyvin nukkua hevostallissa ja eläinten kanssa opitaan toimimaan nuoresta pitäen. Lapsuuden touhut ovat varmasti erilaiset kun kaupunkilaiskavereilla, mutta ne ovat silti leikkiä ja lapsuutta. Tottakai toisinaan rassaa pahastikin, kun ei töitä saa tehtyä samalla tavalla kuin ilman lasta, mutta sitten muistaa että tämä on kuitenkin aikas ainutlaatuinen kasvuympäristö lapselle. Paljon ollaan ulkona, ipana osallistuu tohinalla askareisiin ikätasollaan ja on reipas nuori isännän alku. Ei täällä tarvitse pelätä, että auton alle jää tai joku päävikainen nappaa mukaansa. Ei muksulla ole täällä mitään hätää, vaikka ei olekaan kaikkia mahdollisia nykyajan hienouksia saatavilla.
Palatakseni vielä kerran kommenteihinne, oli oikeastaan aikas hieno idea myydä Voitto ja rakennuttaa niillä rahoilla tänne sisälle pesutilat! Sen olisin saattanut toteuttaakin! Pakko myöntää, että ei kyllä tämmöinen erittäinkin selvä vaihtoehto käynyt mielessäkään. Oikein hölmö blondi taas loistaa aivotoiminnallaan. Nyt kuitenkin jatketaan ulkosaunareissuilla ja harrastetaan hevosen kanssa.
Nyt taidetaan loppuviimein päästä niihin muutoksiin, joita on tapahtunut / tapahtumassa. Kyllähän sitä piti tajuta lopulta myös itsekin, että ei, en ole supernainen. En jaksa kantaa kaikkea yksin. Otin yhteyden kunnan sosiaalitoimistoon ja sitä kautta on lapselle järjestymässä lähitulevaisuudessa tukiperhe. Ponipoika on nyt 2- vuotias ja erittäin vilkas. Painotan sanaa VILKAS. Tai voin toki myös kuvailla sanoin ehtivä, toimelias, kekseliäs ja aivan hillittömän nopea etenemään ylös tai alas. Ei siis hetken rauhaa päivisin (eikä kyllä öisinkään takuuvarmana). Se, että olen kaksi vuotta viettänyt illat ja viikonloput lapsen kanssa kahden, alkoi aivan rehellisesti sanoen syödä naista. En osaa enää edes keskustella kunnolla aikuisten ihmisten kanssa!
Onhan se hyvä, että lapsi oppii olemaan erilaisissa tilanteissa, mutta eihän sitäkään nyt aina kaikkialle tarvitsisi mukanaan kuljettaa. (Mää voin lainata tuota termiittiä, jos joku haluaa lähteä vakuutusasioistaan neuvottelemaan tunniksi kaupunkiin toimistoon! Siinä hermorakenne punnitaan.) Kavereitakin alkaa olla pyöreä nolla jäljellä. Eipä montaa "
nähdäänkö töiden jälkeen"- kutsua ole enää sadellut, kun vastaus on ollut "
sori, pitää hakea lapsi hoidosta ja sen jälkeen tehdä ruoka ja touhuta ipanan iltarutiinit". Edellisen kahden vuoden aikana olen viettänyt kaksi lapsivapaata viikonloppua. Kaksi. Kyllä, tiedän että jokainen hoitakoon itse lapsensa, mutta toisinaan sitä toivoo saavansa univelkansa kuitattua. Tai oltua sosiaalinen. Tai ihan vaan vaikka syödä rauhassa ja sen jälkeen kellahtaa päivänokosille.
Summasummaarum, tältä osin helpostusta luvassa! Saatan vielä herätä eloon tästä koomasta! Hevoset eivät siis ole olleet se suurin ja raskain emergiasyöppö vaan aivan jatkuvaa vahtimista vaativa lapsi. Ylipäätään se että on kasvattanut ja hoitanut lapsen yksin.
Lisäksi... tuota... Miten tämän nyt silleen liikoja hehkuttamatta saisi tähän loppuun laitettua. Tapahtuu ihania asioita: Prinsessa löysi prinssinsä.
Yhdessä ilot tuplaantuvat ja surut puolittuvat, enää ei tarvitse rämpiä yksin eteenpäin ja vain selvitä. Tarulandiassa elo jatkuu entisillä raameilla, mutta varovaisen toiveikkaana siitä että meitä onkin kolme jatkossa näissä arjen askareissa. Asioilla on siis tapana järjestyä. :)
(Mummille terveisiä: Kyllä mää tämän nuoren miehen teille näytille tuon!)
"Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys
Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta
Ja osa totuutta"
Kuvista KIITOS Jaana Vuola!
Voitto ja Porre kesällä 2015 erittäin aikaisena aamuna.
