Maneesireissulla

Niinhän siinä kävi, että herpes-viruksen vuoksi Maijan ja Voiton treeneihin tuli nyt määrittelemättön pituinen tauko. Kaikki Turun alueen maneesit on suljettu ulkopuolisilta eivätkä kenttäkelit ole vielä alkaneet. Saa myös nähdä miten käy Ypäjän laatuarvostelukarsinojen, niiden pitäisi olla 16.5.

"Meidän suunnalla" (matkaa melkein 50 km / suunta) on kuitenkin yksi ratsastuskoulun maneesi, jota saa käyttää. Olen siellä epäsäännöllisen säännöllisesti käynyt muutenkin, joten aamulla pakkasin suokkipojat, Kalilein ja Voiton, trailerin kyytiin ja päräytin maneesin peilien eteen keventelemään.

On herpes-epidemia toki itseänikin mietityttänyt. Onko järkevää lähteä maneesille? Päättelin, että jos hevoseni eivät edes näe vieraan tallin hevosia, eivät nuole tai nuohoa maneesissa seiniä tai muuta kiinteää materiaalia, on ratsastuskerta maneesissa kohtalaisen turvallinen.

Maneesilla ensin ratsastin Kalilein. Ruunasta on tullut suorastaan mahtava! Laukka alkaa olla helppoa, ravissa on paljon erilaisia vaihteita, muoto on kohtalaisen vakaa ja oikeastaan kaikki on sujuvaa. Hevonen on tyytyväinen ja ratsastaja hymyilee onnellisena, joten asiat ovat erittäin hyvin!

Sitten oli Voitto... Huh huh. En moneen kuukauteen ole maneesissa itse nuorukaisella mennyt ja koin aikasmoisen shokin! Maijan kanssa kaikki näyttää niin kovin helpolta, mutta sitähän joutui suorastaan tekemään töitä siellä kyydissä! Voitto tuntui suurelta, kiikkerältä, tasapainottomalta ja muutenkin niin hirmuisen keskeneräiseltä.

Puolisen tuntia sain etsiä säätönappuloita ratsuuni ennenkuin tuntui edes hivenen siltä, että homma toimii. Ravia mentiin reippaasti, laukkaa suorastaan kovaa ja välillä taisivat ohjasavutkin hivenen olla häviksissä. Ei tuo tuollaista menoa maastossa ole missä normaalisti ruunaa liikutan... Tunsin oloni Voittiksen kyydissä todella epävarmaksi ja osaamattomaksi.

Tältä päivältä ei ole (onneksi) yhtään mitään todistemateriaalia, mutta laitan tähän vielä pienen pätkän Maijan ja Voiton viikon takaisesta treenistä.