Ehkä ehdin, ehkä en

Jos tämän hetkinen elämäni olisi suomenhevonen, sen nimi saattaisi olla Ruuhkavuosi, Arjen Kaaos tai vaikkapa Univelka. Myös Aikataulutus kuulostaa kovin sopivalta. On tämä elo meinaan just nyt aikas vauhdikasta tällä tontilla!

Hiukan yrittää suupieliä nykiä ylöspäin kun miettii miten "ei ne lapset mitään hevosharrastamistani lopeta". Vaikka miten olisi tahtotilaa niin kyllä se nyt vaan niin on että vuorokauden tunnit ei oikein meinaa riittää. Vielä noin kahdeksan vuotta sitten piha oli piukassa hevosia, kävin kokopäiväisesti töissä, liikutin joka päivä yhden tai useamman hevosen, valmentauduin, kisasin ja tein vaikka ja mitä. Ja kaikkeen oli aikaa! Nyt hengästyttää jo listan luetteleminenkin!

Nykypäivänä hevosharrastukseni on mitä suurimmissa määrin korvien välissä tapahtuvaa. Sellaista kevyttä ajatuksenjuoksua mitä on helppo harjoittaa samalla kun lapioi aamupuuroa rutiininomaisesti kohti nälkäistä yksiveetä. Haaveilla mitä kaikkea tekee ponien kanssa rauhassa kun on lapsivapaata, pohtia mitä voisi orien hyvinvoinnin parantamiseksi tehdä, kirjata päänsisäisesti tallitöistä "to do" -listaa ja fiilistellä ajatuksella miten kirjoittaa blogiin heppahöpinöitä lasten mentyä unille.

Sitä on aina vaan, kuukaudesta toiseen, ihan valtavasti kirjoituslistalla aiheita mistä haluaisin tänne kirjoittaa! Mutta nyt mennään näin: ehkä ehdin, ehkä en. Yleensä en, mutta ajatuskin siitä, että saatan ehtiä, on ilahduttava!

Eli hengissä ollaan vahvasti, shetlanninponien eliittinäyttely kutsuu lauantaina ja toivottavasti pimenevien iltojen seurauksena alkaa taas blogikin olla aktiivisempi. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamatokin. :)

Ps. Enää en yhtään ihmettele miten joillakin tulee 10 vuoden ratsastustauko lasten kasvamisen ajaksi. Terveisin hän, jolla on jo 1,5 vuotta taukoa takana.

Ruuhkavuosiratsastajasta ponitädiksi

* * * Mites siinä nyt niin kävi? * * *

Ponipojan ja poikaponin yhteisliikutusta toukokuussa 2017

Niin se vaan täälläkin ajoivat velvotteet ja pakkotyöt blogin päivittämisen ylitse. Ne samat, jotka lopettivat myös ratsastusharrastuksen sekä hevos(t)en pidon viime vuoden alkupuolella. Aikoinaan hoidin aivan ongelmitta yhdistelmän työt + hevoset, sitten aikanaan kohtalaisen helposti setin pieni lapsi + hevoset, mutta kun siihen yhtälöön laitettiin vielä lisää työt sekä mies, ei aikaa enää ollutkaan. Kauniin vaaleanpunaisen ajatuksen mukaan miehen kanssa kotihommia olisi puolet aiemmasta, ipanavahti löytyisi saman katon alta ja mahdollisuus säännölliseen harrastamiseen olisi olemassa. Tosielämässä sitä tunsi kuitenkin jatkuvaa painetta siitä että kotihommia oli tekemättä, lapselle ei ollut antanut tarpeeksi huomiota ja aivan jäätävä syyllisyys oli siitä miten otti aikaa omalle harrastukselleen.

Syyskuu 2017

Lopulta sitä tuli vastaan se piste kun ei enää jaksanut. Niin paljon kuin ratsastus antoikaan, kaikki se ympäröivä paine vei suurimman ilon pois. Hevonen liikkui liian vähän ja siitäkin hevoselle antamasta ajasta tunsi pahaa mieltä. Voitto-hepan muuttaminen ylläpitokotiin oli kova paikka, mutta itku muuttui hyvin nopeasti helpotukseksi. Ruuhkavuosiratsastaja oli muuttunut ponitädiksi.

Heinäkuu 2017 - hetki kun kaikki oli täydellistä

Ponitätinä oleminen on asiaan perehtymättömälle varmasti lähellä kirosanoja. Mutta jokainen oman shettiskaverin omaava tietää, että onhan tämä nyt jotain mahtavaa! Kun iso hevonen on poissa, on jäljellä lapiollinen miniponien kakkapalleroita, kourallinen lisärehuja, muutama heinänkorsi, pieni ämpärillinen vettä ja, mikä parasta, enemmän kuin painonsa arvosta rakasta ystävää.

Miniponi ei laske montako kertaa viikon aikana on oltu liikkeellä. Poni on aina yhtä hyväntuulinen lähtiessään kärrylenkille ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon tai kolmatta kertaa ensimmäiseen viikkoon. Poni ei pahastu vaikka loimitus ei mätsää pinteleiden väriin eikä ole harmissaan ettei treenilenkeillä aina tule edes hiki. Miniponi ottaa kärryjensä kyytiin innokkaasti höpisevän neljävuotiaan ja ymmärtäväisesti kulkee pyöräilevän ponipojan perässä pitkin kylänraittia. Poni on aina valmis vastaanottamaan pari rapsutusta, lohduttamaan pahan mielen pois ja kieltämättä myös mielellään nauttimassa palkaksi pari keksimurusta.

Poni ei ole ollenkaan tyhmä. Miniponi on niin viisas, että kesken ohjasajotreenien kun kuuluu pellon reunasta vauvan itkua vaunuista, tuleekin ohjastajasta ohjattava ponin suunnatessa suoraan äänilähteen luo. Poni varmistaa että vauva tulee heti huomioiduksi ja ehkäpä siinä sivussa hieman toivoo pääsevänsä jatkamaan päivän paistattelemista tarhaan. Eiköhän poni kuitenkin tiedä, että muutama hetki tästä eteenpäin ja kärryissä on ponitädin lisäksi iso ponipoika ja pieni ponipoika.

Joulukuu 2017 - Edessä Hurja-Urmas ja takana Not At All Lu Art "Miniponi"

Viime vuosi oli todella raskas. Sitä huomaa kuitenkin, jälleen kerran, että vaikka taipuu niin ei katkea. Tällä hetkellä olen vielä hoitovapaalla ja hoidan parhaani mukaan kahta ponipoikaa ja kahta poikaponia. Näissä neljässä on tälle emännälle tarpeeksi isäntääkin.

Elonmerkkejä

Hurja-Urmas ja Miniponi, kesäkuu 2018.

* * * Long time no see * * * 

Elossa ollaan! Jotenkin vaikea uskoa, että edellisen kerran olen näissä kirjoituspuuhissa ollut viime vuoden maaliskuussa. Tässä sitä nyt kuitenkin jälleen istutaan antiikkiläppäristä pölyt kirjaimellisesti poispyyhittynä ja kirjoitusmotivaatio huipussaan!

Kuvatulva on luvassa, ja monen monta tarinaa siinä ohessa, mutta kerrottakoon että vaikka aikaa on kulunut, on monikin asia suunnilleen samoissa uomissa kuin silloin mihin blogi on viimeksi jäänyt. Täällä tiluksilla asustelee edelleen samat karvakasat, joten miniponien ystävät saavat kuvia ja juttuja oreista nähtäväkseen jatkossakin. Suomenhevosellani on asiat hyvin ylläpitokodissaan eikä Voitto-herra näillä näkymin ole kotiin tulossa takaisin aivan hetkeen.

Mutta tiedättekös, oikeasti todella mahtavaa saada blogiin jälleen eloa!!! Olen niin paljon kaivannut tätä etten ole edes tainnut ihan ymmärtää!

Päiväkännit ja muita tapahtumia

Vitsit, ei se elämä näköjään päättynytkään työpaikasta irtisanomiseen. Täällä mää olen. Ihan vahvasti hengissä eikä ole edes meteoriitti pudonnut päähän. Kolme kaviokastakin seisoo yhä pihalla, syö ja varsinkin paskoo. Ja paskoo lisää.

Ennenkuin päästään niihin päiväkänneihin, niin laitetaas kuva meidän kengityspäivältä. Vodelle tuli tilsakumia, uutta nastaa ja Miniponille suksiin lyhennystä.

Sitten ne päiväkännit. (Ei ollut kalsarikännit, kun oli otuksilla seuraa.) Tarulandian laatukolmikko pääsi meidän naapurikunnan mahtavan heppaosaavaisen eläinlääkärin käsittelyyn vuosihuollon merkeissä. Raspausta ja rokotusta koko väelle siis. 

Päivä alkoi sillä varmasti käyttäytyvällä ja helpolla kaverilla eli Voitto kahdeksan vee:n kanssa. Hiukan oli hampaissa sanomista siellä ja täällä. Ei mitään erikoisempaa ja otus käyttäytyi odotetunlaisesti eli turhia askelia tallin käytävällä ottamatta. 

Seuraava potilas oli Miniponi. Sillä olikin sitten purukalustossa aivan kauhean paljon sanottavaa. Läski kuin mikä (ei ole jäänyt ruuat syömättä), toiminut moitteetta ajossa ja suusta löytyy sellaiset piikit, että ovat kasvaneet jo poskiin sisälle. Todella mahtavaa! Poni tuhisi erittäin närkästyneenä kun orhin harmittavan ahtaissa poskissa operoitiin ja verenvuodatuksen myötä saatiin suuvärkki hyvään kuntoon. Nyt kelpaa mutustella taas!

Viimeiseksi jätettiin tallin villikortti. Hysteerikko, silmien pyörittäjä, mua-ei-voi-sitoa-kiinni-saan-vetopaniikin, rakas sekasikiöni Hurja-Urmas. Ihan tovi, jos toinenkin, etsittiin kaulasta paikkaa rauhoituspiikille ponin heiluessa ja huojuessa. Silmämunat meinasivat pullahtaa päästä vielä ensimmäisen annoksen jälkeen, joten lisää mömmöjä poniin. Toisen annoksen jälkeen korvat törröttivät antennina yhä edelleen. Kolmannen annoksen jälkeen eläinlääkäri totesi, että enempää ei voi antaa, tällä määrällä kaadetaan ruunattavat ponit.

Mutta siinä se sopiva annos tuollekin läsipäälle oli! Yhteistyöhalukkuus oli kymppi plus, hampaat olivat ongelmattomassa kunnossa (mitä nyt lapsiheppa viisvee vasta vaihtaa hampaitaan, aaawwwww) ja homma oli alkuhysterisoinnin jälkeen hoidettu tosi helposti. Hurkille extrapisteet!

En tullut Hurmakselta kysyneeksi minkälainen krapula nuorelle herralle tuli kolmen shotin jälkeen, mutta aikas tuhti humalatila ainakin oli. Raspauksen jälkeen poni työntäen tarhaan ja siinä samoilla jalansijoillaan se sitten seisoikin yli tunnin. Keittiön ikkunasta on onneksi loistava näkymä tarhan etuosaan ja sain vakoiltua virkoamistouhuja sisätiloista. Toisinaan on ihan kiva, että nämä välimatkan tässä tontilla ovat tälleen maltilliset.

Olen muuten treenannut ihan kauheasti noita karvakasoja! Täällä etenis luistimilla parhaiten... Eli Voitto maastoilee kävelyä mahdollisuuksien mukaan ja Miniponit syö ja lihoo, lihoo ja lihoo. Ilmoitin Miniponin Vaskion rotunäyttelyynkin 1,5 viikkoa sitten ja ajattelin, että jooojooo, mää ehdin ihan hyvin sitä laihduttaa tässä kuukauden aikana ennen kuin pitää olla näytillä. Kaunis ajatus, toteutus vaan hiukan tökkii täällä jäätiköllä. (Lue: en ole yhtään kertaa liikuttanut ponia tänä vuonna)

En tiedä missä on talvi, mutta ei täällä ainakaan. Tammikuu ja vuorotellen on jäätä tai vettä ja jäätä. Tarha on ollut suurimmalta osin siivoamatta jo muutaman kuukauden, kun ei tuosta umpijäätyneestä kikkarevuoresta saa mitään irti ilman ydinpommia. Kevättä odotellessa ja sitä aivan karmeaa kakkarallia, joka silloin on luvassa. (En halua, en en en!),

Mökin ympärillä sentään olen pörrännyt kottikärryjen ja käsiaseiden kanssa. On ollut lapio, kaksi erilaista talikkoa ja kaksi erilaista haravaa. Olkea on kärrätty mennen-tullen ihan koko ajan, kun ei tämä kosteusprosentti vaan palvele oikein tuota olkipetiä. Kaiken kruununa on joku suklaarusinoita kakkiva yksilö keksinyt, että on super-fantsua töräyttää läjä aina tuohon pihattomökin oviaukolle. Hei oikeasti, jotain tolkkua tuohon touhuun! Normaali kakkapaikka sijaitsee sentään metrin päässä oviaukosta (ja jopa oven ulkopuolella).

Voitto vietti edellisen höpinäni jälkeen lomaa (en edes muista miten kauan...), mutta se oli taas avain onneen, koska viime viikolla maneesilla Mr. Suomenjupotin oli jälleen erittäin erinomainen! Teimme treeneissä ravisulkuja koko rata leikkaa -linjalla ja vastalaukkaa keskiympyrällä tehden myötälaukkavoltin toiseen päätyyn. Voitto meni todella hyvin! Jes!

Traikkukin sai taas jatkoa liikennöintiluvalle tieliikenteessä. Tällä kertaa käytin kopin eri katsastusasemalla ja jarrudynossa katsottiin jarrut. Ei mitään moitittavaa!

Tämmöisiä terveisiä täältä kuran keskeltä. Huomenna on helmikuu ja talvi kauneimmillaan, heh heh!

Kylmää tuulta

Tiedättekö sen huikean fiiliksen, kun olet laittamassa traikkua kiinni auton perään ja kertaperutuksella saat vetopään osumaan täydellisesti vetokoukkuun? On muuten harvinaista herkkua! Ainakin allekirjoittaneella se yleisempi tapa on hyppiä autosta sisään ja pois, käydä ihmettelemässä onko se koukku lähelläkään kohdepaikkaa ja lopulta kaikesta huolimatta pakittaa liikaa, vetopää kolahtaen auton takapuskuriin. (Juu, semmonen krominen putkipuskuri näyttää näiden pusujen, ja vuosien, jäljiltä aivan hirmusen komealta.)

Tämän satumaisen hämmentävän tapahtuman jälkeen ajattelin, että tästä vuodesta tulee mahtava! Paras pitkiin aikoihin! Ja p*skat, tämän kuvan oton jälkeen tuli se kuuluisa sokka irti ...

Väittämä 1: Huristelenpa tässä äkkiä vapaapäivän kunniaksi hakemaan tuohon muutaman vuoden vanhaan traileriini katsastusleiman - VÄÄRIN!
Katsastusmies päätti, että trailerini on täysin jarruton ja lämäytti päätökseen, että hylätty. Ei kai siinä sitten mitään vastaväitteitä. Säädetään ja raahataan uudelleen näytille kuukauden sisällä (rekisterikilven valokin korjattuna).

Väittämä 2: Meillä on täksi talveksi tehty lämmityskaapelilla oleva vesiastia, joten nyt on helpompi huolehtia kovilla pakkasilla hevosten juomisesta - VÄÄRIN!
Ensimmäiset kovemmat pakkaset näin tammikuun alkuun ja, tsadaa, eipä toimi sulanapitokaapeli! Kipossa reilu useamman sentin umpijääkerros ilkkumassa ihmettelijöille. Jatketaan siis kuuman veden raahaamista sisältä ja pidetään vaan isoa ämpäriä juottoastiana.

Väittämä 3: Maneesilla on aina kiva käydä treeneissä hepan kanssa ja mieli lepää - VÄÄRIN!
Eipä suju treenit, ei sitten yhtään. Jotain taitaa olla taas hevosessa vialla kun yhtäkkiä muuttuu mukavasta aivan tuskaiseksi ratsastaa. Mutta lomailkoot nyt ajan X eteenpäin, emmää sitä oliskaan taas tulevina aikoina ehtinyt liikuttaa. (Enkä poniakaan, ei ole läskipallo Miniponi ollut taas kuukauteen valjaissa.)

Väittämä 4: Ei apteekkialalta hommat lopu ja vakityöpaikka on jees - VÄÄRIN!
Sokerina pohjalla, liki 12 vuotta samassa talossa työskennelleenä, saan eräänä maanantaina irtisanomislapun käteen kahden työkaverini kanssa. Hiukan sitä on tässä hämmentyneenä suutaan aukonut kuin kala kuivalla maalla ja yrittänyt saada ajatuksia kasaan. Jos en työllistykään heti uudelleen, niin milläs mää elätän talon, auton, hevoset, ipanan, itseni ja muun pakettiin kuuluvan? Ei paljoa naurata.

"Voi tuuli kylmästi kutittaa selkää, se eteenpäin työntää, älä siis pelkää"

Tämä saattaa olla kuitenkin jonkun uuden alku, aika näyttää. Nyt pitää vain mennä rohkein ja reippain askelin eteenpäin. En väitä, että se on helppoa.

Kolme kuukautta elämästäni

* * * Aarteita kännykän kätköistä * * *

Lokakuun alku. Aivan mahtavan näköistä, näin joulukuun pimeydestä ja synkkyydestä katsottuna! 

Jos pitäisi tehdä tilastoa siitä, mistä aiheesta kännykästäni löytyy eniten kuvia, olisi vastaus erittäin helppo ja selkeä. Kakkan lappaamisesta! On kuvia hevosista, jotka ovat kärsä pitkällä auttamassa hommissa, on kuvia siitä minkälaisen kuorman olen milloinkin saanut aikaiseksi ja sitten on kuvia näistä surkeista maaseudun kasvateista.

Tämäkin tuossa ylemmässä kuvassa oleva surullinen yksilö kärsii varmasti jokaisena päivänä elämästään täällä ja vanhempana hakeutuu kriisiterapiaan. Varsinkin kun äityli on tämmöinen turhia stressaamaton ja pukee jälkikasvunsa rymyvaatteisiin ja sanoo, että antaa painaa vaan. Saa hyppiä lätäköissä, saa surffata kuraikoissa ja ihan varmasti saa maata selällään p*skakärryssä, jos siltä tuntuu.

Nauratti tämä ämpäri-case sen verran paljon, että oli pakko ottaa kuva ennenkuin pelastin "kauhuissaan olevan" suomenhevoseni tilanteesta. Musta ämpäri on siis vesiastia, jonka mr. Hevonen oli irroitanut telineestään ja onnistunut saamaan kiinni häntäänsä yön aikana karsinassa. En edes huomannut asiaa ensin, koska nappasin vaan ruunan riimuun ovenraosta ja lähtin kiikuttamaan karsinasta pihalle. Ulkona havahduin ylimääräiseen ääneen ja tajusin, että Voiton perässä kulkee jotain ylimääräistä. Itse hevonen ei reagoinut (tähänkään) tilanteeseen yhtään mitään...

Marraskuun alussa tuli lunta! Samalla pakkanen lisääntyi ja Voiton tämän talven suunnitelma pyörähti käyntiin oikein tosissaan. Tämä projekti näyttää tällä hetkellä erittäin hyvältä - palaan tähän asiaan lähiviikkoina!

Se fiilis, kun tajuat että tallikissasi ei olekaan mikään ihan tyhmä. Kun on nälkä, pitää sitä ruokaa saada. Vaikkakin sitten kaapista ja itse hakien.

... ja muutaman päivän käytön jälkeen pestynä ja ehjänä päällepuettu loimi ei olekaan enää jälkimmäistä. Syyllinen saumojen pettämiseen löytynee, yllätys yllätys, kuvan oikeasta alalaidasta.

Miniponin kanssa vaihteeksi hieman kauempana kotoa. Oli lanattu ja uudelleen sepelöity latu odottamassa, joten ei voinut muuta kuin vastata kutsuhuutoon ja karauttaa miniponilla luxuspehmeille kylänraiteille. 

Joskus toivoisi olevansa hieman nopeampi kaivamaan puhelinta taskustaan ja vippaamaan hanskat kädestään. Jos olisin ollut molempia, olisin saanut kuvan siitä miten koko kolmikko piehtaroi samaan aikaan. Hevoselämäni tähtihetkiä, heh heh.

Tämä on jotenkin surullisen hupaisaa. Se-täällä-asuva-metrin-hukkapätkä on todennut, että äiti treenaa aivan liian vähän hevostaan ja päätti siis laittaa itselleen nuo meitsin ziljoonan euron Veredukset jalkaan ja kirmata menemään. Jos ei heppa saa liikuntaa, niin edes nahkasaappaat saavat.

Tämä kuva on marraskuun lopulta, mutta ihan yhtä hyvin se voisi olla vaikka tänään otettu. Satoi ihan miten paljon vaan, niin kyllä täällä niillä crocseilla saa edelleen hepat hoidettua. Ei kastu sukat pihalla eikä tarhassa. Joten mää en kauheasti voi ottaa osaa valitukseen siitä kurassa ja mudassa rämpimisestä.

Tiedättekö miten paljon tämä ärsyttää! "Hei, me uudistettiin meidän säkkien ulkonäkö ja pienennettiin pakkauskokoa 5 kg, mutta hinta me pidettiin kyllä ihan samana". ARGGGGG!!!! Kiitti vaan Krafft, tosi reilusti tehty. Mulle olis kelvannut oikein hyvin kyllä se 25 kg säkki sillä hiukan tylsemmälläkin ulkonäöllä.

Sitten toinen oikein kuninkaallisesti mennyt hevosaiheinen ostos. Tilasin Horzelta noille mun pikkuponeille uudet sadetakit. Ostin suosikkimerkkiäni HorseWarea ja jopa kaksi eri mallia. Toisen koko oli 85 cm ja toisen 90 cm. Mitäpä sain? Kuvasta voi jo jotain veikata... Jep, hippasen oli selkämitta jotain muuta kuin sen mitä pitäisi. Tuossa 90 cm loimessa oli todellinen selkämitta 112 cm. Äääääh, tuommonen 22 cm pidempi loimi kuin tarvittais. Ihan hyvin se istuu, eikös vaan? No joo, ei kyllä sovi, lähtivät molemmat vaihtoon ja tilasin nyt vaihdossa koot 70cm ja 75 cm! Katsotaan mitä saadaan.

Kuva "Ennen".

Taas kuvia meitsin kakkahommista. Tyhjensin joulukuun puolivälissä pihatosta suurimmat märät kuivikkeet pois ja kokeilen nyt ekaa kertaa laittaa olkien alle sahanpurua. Tai kutterilastua tai mitä tuo nyt onkaan. Katsotaan miten se siellä toimii vai toimiiko ollenkaan.

Näillä ällöillä plus-keleillä ja sateella mökissä olevat kuivikkeet tulevat tosi nopeasti kosteaksi ulkoilmasta ja betonista. Talvipakkasilla olki on ihanan kuohkeaa ja pehmeää ja näillä nykytalven keleillä se on vaan yksinkertaisesti littanaa ja nihkeää.

Kuva "Jälkeen" - tee työtä jolla on tarkoitus!

Ostin meidän poneille minishettissatulan ja sarjassamme "jooo'o, tosi minikokoinen onkin". Ei ainakaan Hurmakselle istunut, ei sitten yhtään. Kerran kävi tuo lapsi pienellä kävelylenkillä tämän penkin kanssa eikä toiminut oikein tämä läpyskä meillä tehtävässään. Pitää vielä tuon vanhemman ponin kyytiin tätä sovittaa ja antaa sitten lopullinen tuomio.

Tämmöistä täällä, pikavilkaisu edelliseen kolmeen kuukauteen. Toivotan tämän meidän koiran kuvan myötä oikein ihanaa Tapaninpäivää kaikille!