* * * Ensimmäisen osan pääset lukemaan tästä. * * *
Kalilein kanssa innostuin menemään raviradalle laukkaamaan ja tuloksena oli voimakkaasti ontuva hevonen. Kavio halkesi, oho ja hups. Ihmettelin raviratareissun jälkeen jonkun aikaa ontumaa, kunnes vein ruunan klinikalle kuulemaan tuomion. Vaivan selvittyä hoidettiin kavio kuntoon kengityksellä ja ruuna sai jäädä lomalle parantelemaan kipeytymää.
Keskellä kesää pohdin myös suhdettani Voittoon. Meillä oli kesällä ryppy rakkaudessa, joka tuntuu tällä hetkellä (puoli vuotta myöhemmin) tosi kaukaiselta ajatusmaailmalta.
Heinäkuu oli lisäksi suurien päätösten aikaa. Kun pitäisi vähentää hevosia -kirjoituksella polkaisin muutoksen pyörän pyörimään.
Elokuussa vietin kesälomaa ja sen innoittamana päivittelin blogiakin ahkerasti. Kesän kunniaksi kävin uittamassa elämäni ensimmäistä kertaa hevostakin (lue: miniponia) ja se taisi olla koko loman kohokohta!
Kuukauden alussa Voitto palasi treeniin 2,5 kuukauden sairasloman jälkeen. Ruunalla oli loman seurauksena takapää hyvinkin heikko ja takapolvet lonksuivat pahasti. Meno oli kuitenkin ihan kohtaisia toiveita herättävää aina hyvinä päivinä.
Täällä Tarulandiassa tehtiin loman aikana parannustöitäkin heppojen treenaamisen ohessa: Suokkien tarhan pohja kunnostettiin ja traileri pestiin huolellisesti.
Heinäkuussa alkunsa saaneet muutosten tuulet puhalsivat entistäkin reippaammin. Sain lopulta pitkän pohdinnan jälkeen päätökseni tehtyä ja laitoin nettiin ilmoitukset Kalilein antamisesta ylläpitoon. Lopulta valinta oli oikeastaan aika helppo ja selvä. Kyselyitä ruunasta tuli runsaasti ja sain valittua ylläpitäjäehdokkaista "parhaat päältä".
Omat suosikkini blogihöpinöistä tässä kuussa olivat kevyet kertomukset "Mistä tietää, että kesää on vielä jäljellä? ja viikkoa myöhemmin kirjoitettu "Mistä tietää, että syksy on alkanut?".
Syyskuussa omat ratsastukseni alkoivat pikku hiljalleen olla ratsastettu raskauden vuoksi, mutta Maija jatkoi entiseen malliin koulutreenejä Voiton kanssa. Mukaan kuvioihin tuli hiukan isojen poikien juttujakin, kuten mm. pohkeenväistöt.
Koska aikaa jäi ratsastukselta, innostuin tekemään pienen tutkimustyön ja mittaamaan paljonko tallihommat vievät päivästä aikaa. Reilussa tunnissa pystyy hoitamaan kesäaikaan täällä seitsemän hevosen, osittain laitumella vielä olevan, lauman. Ei paha!
Miniponirintamalla tapahtui taas muutama näyttelyvisiitti. Rotuorimme 2 vee näyttäytyi Hippoksen tamma- ja varsanäyttelyssä saaden toivomamme II -palkinnon sekä kävi hakemassa Kirkkonummelta Eliitti- kutsunäyttelystä valtavan ison rusetin.
Syksyn / talven ensimmäinen ähkykin osui syyskuulle, kun Porre sairastui.
Tallin hevosasukkaat vähenivät kahdella yksilöllä syyskuun lopulla Kalilein muuttaessa ylläpitoon Porin tienoille ja tallipaikalla olleen minishettisori- Pollen vaihtaessa omistajaa. Molempien kuulumiset ovat olleet uusista paikoistaan hyviä, joten kaviokkaille löytyi täysin sopivat uudet omat ihmiset!
Hevosjuttuja lokakuussa ei oikeastaan tapahtunut yhtään mitään. Itse en enää hevosen selkään mennyt ollenkaan mahani kanssa (kärryillä toki ajelin muutamia kertoja) ja lopulta olin vuorotellen viettämässä laatuaikaa kotisohvalla ja TYKSissä osastolla raskausmyrkytyksen vuoksi. Tämän myötä Voitonkin treenit tyssäsivät taas. Hummalauman hoitivat ihanat tallityttöset ja -pojat. Kukaan ei ole täysin korvaamaton, edes minä, sen verran upeasti hommat hoituivat!
Ihan joka kerta ei kuitenkaan mennyt kuten piti, joten CSI Auralle oli tutkittavaa tultuani eräs kerta kotilomalle TYKSistä.
Hevosten treenijuttujen puuttuessa mm. kävin hevostarvikekutsuilla, esittelin varustehuoneemme, kerroin tarhojen aidoistamme, jaoin elämänohjeita, höpisin slowfeedingistä (kerran ja toisen kerran), tein ennen-jälkeen -kuvakollaasin ja kirjoitin selvityksen pihattojen ovisuikaleista.
Lokakuun lopulla syntyi Tarulandiaan uusi tulevaisuuden tallipoika (samana päivänä toisaalla esitettiin Miniponia rotunäyttelyssä...). Kaikki ei mennyt aivan kuin Strömsössä, joten meni marraskuun puolelle ennenkuin pääsimme kotiutumaan.
Musta marraskuu. Niin musta, ettei siitä koskaan tule täysin toipumaan. Marraskuun lopulla Jesse kuolee yllättäen. Blogiin näytän höpisseen alkukuusta kaikenlaista, mutta ainoa mitä muistan on eräs hämmentävä seikka. Viikkojen täyden hämäryyden jälkeen Jessen kuoleman jälkeisinä kolmena päivänä paistaa aurinko kirkkaalta taivaalta ilman pilven hattaraakaan. Ei tuule, ei sada, ei ole pimeää. On vain aurinko ja sen silmiä siristävä kirkkaus.
Ei ole sanoja kertomaan siitä tuskasta, ikävästä ja kaipauksesta mikä on jäänyt jäljelle. Siitä miten musertavalta tuntuu pahimpina hetkinä. Tai kuinka paljon aamusta iltaan pyörivät ajatukset ympyrää keskipisteenään ihminen, joka reilussa vuodessa muutti elämäni aivan täysin.
Joulukuu otettiin päivä kerrallaan, hetki hetkeltä selviytyen. Etsin jokaisena päivänä jonkin asian, joka toi arkeeni iloa ja kokosin ne joulukalenteriksi.
Voitto keräiltiin, taas kerran, tarhan porukoilta työntekoon ja Maijan opetukseen. Nuori Suokkiherra aiheutti täällä myös CSI Auran tutkimukset.
Toivuin raskaudesta nopeasti ja itsekin pääsin taas osallistumaan hevosten liikutukseen. Joulukuussa tulikin treenattua sekä Minin, Airan että Maijan katseen alla maneesilla. Kotona tepasteltiin maastossa eikä raskauden vuoksi ratsastustaukoa lopulta tullut kuin 55 päivää.
Mitä alkanut vuosi tuo tullessaan, sen aika näyttää. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma! Kukapa tietää, jos Tarulandian pääpahis toteuttaakin vuosien takaisin ajatuksensa ja muuttaa Espanjan auringon alle? Työpaikka tiedossa ja kontaktit hallussa. Elämä on täynnä yllätyksiä.
* * *
