Vanha hyvä ystävä

* * * Kenen korvat? Kuka tietää? * * * 

Sitä on näiden kuukausien aikana unohtanut niin paljon. Tämä suomenhevonen, joka on ollut omistuksessani yli seitsemän vuotta, tuntui tänään aivan vieraalle tavatessamme. Ilme Voitolla oli sama kuin aiemminkin, mutta jotain on tapahtunut tässä 1,5 ylläpitovuoden aikana.

En tiedä. Ehkä se on se menetetty tunne. Ei ruuna tuntunut enää omalle. Se tuntui vanhalle hyvälle ystävälle, jonka kanssa ei enää oikein löytynyt yhteistä puheenaihetta vaikka aiemmin ei hiljaista hetkeä ollut milloinkaan.

Voittoa on pidetty hyvin. Se on kaikkien näiden vuosien jälkeen saanut uudenlaisen ruokinnan myötä aivan valtavan paljon lihasta ja koko etuosa on muuttunut edukseen. Harja on lyhentynyt ratsutukkamittaan ja satulakin on vaihtunut uuteen ja sopivaan hevosen muuttuneen mallin myötä.

Pakkohan se on myöntää. Hevonen näyttää nyt paremmalta kuin koskaan täällä kotona ollessaan. Sille on voitu ylläpitokodissa tarjota riittävästi säännöllistä liikuntaa ja treenaaminen on ollut suunnitelmallista.

25.6.2018

Kävin hieman kentällä ratsastamassakin. Se nyt meni ihan miten voi ajatella ratsastuksen menevän pitkän tauon jälkeen. Sanotaanko vaikka että ei nyt ehkä kannata kisoihin suoraan ilmottautua. Sekin on jännä juttu: pari vuosikymmentä aktiivista ratsastustreeniä takana ja sitten sen vaan lopetti kuin autolla seinään ajaen. Pam. Loppu. Voiton lähdön jälkeen olen ollut ratsailla kolme kertaa enkä ole satulaan edes kaivannut.

Täällä ollaan hieman alakuloisin miettein. Olisiko aika luovuttaa ja myydä Voitto ylläpitokotiinsa vai jatkaako näin ja uskoa siihen että jonain kauniina päivänä elämäntilanne on sellainen että hevonen voi vielä kotipihaan palautua.

Ei hyvästi, vaan näkemisiin

Joskus tulee vastaan oman elämänsä rajat, vaikka miten yrittäisi kiertää ja kieltää ne. En tiedä miten alle kouluikäisten lastensa kanssa asuvat, työssäkäyvät, niitä kuuluisia ruuhkavuosiaan elävät perheenäidit pystyvät harrastamaan. Olin siinä tilanteessa että oli pakko myöntää, että minä en pysty.

Jokaisen viikon aluksi ajattelin, että tällä viikolla minä menen ratsastamaan nämä päivät. Tällä viikolla saan touhuttua hevosten kanssa tämän suunnitelman mukaisesti. Ja jokseenkin yhtä monta kertaa kun oli alkuviikosta suunnitelma, oli loppuviikosta myös valtava pettymys. Kun ei vaan sujunutkaan kuten olin toivonut.

Kun ties miten monetta kertaa tajuaa, että edelliseen kolmeen viikkoon ei hevonen ole taaskaan ollut liikkeessä yhteensä kolmea kertaa enempää, on myönnettävä että tämä ei ole hyvä näin.

En tiedä kumpi tuntuu pahemmalta. Mietteet että enkö ole tarpeeksi yrittänyt? Olisinko oikeasti päässyt ratsastamaan viikossa edes muutaman kerran, jos olisin ihan oikeasti järjestänyt asiat? Vai huomio siitä miten päänsä sisällä myöntää että hevosella saattaisi olla asiat paremmin jossain muualla. Jonkun muun käsissä.

Hevoset ovat olleet elämässäni aivan pienestä tytöstä saakka ja ratsastaminen on ollut pakotie pahasta olosta edes hetkeksi ja helpotus elämän murheisiin. Nämä rakkaat kaviokkaat ovat aina kannatelleet seuraavaan päivään.

Nyt on tullut se hetki kun ratsastaminen pään kasassapitämiseen ei olekaan enää vaihtoehto. Pihaan jää kaksi miniponia kuitenkin vielä ja niiden turpaterapiaa saan nauttia jatkossa sen mitä muilta velvollisuuksiltani saan vapaaksi.

Voitto on viikko sitten muuttanut täältä n. 100 km pohjoisempaan suuntaan.
Ei hyvästi, vaan näkemisiin. Toivon.

Kolmekymppinen

Kuva: Jaana Vuola 2015

Tässä mää nyt istun. Kolmekymmentä vuotta ja kolme päivää vanhana. Enkä oikein tiedä miltä pitäisi tuntua. Olenko mää nyt sitten aikuinen? Ainakin seuranjäsenkortissa lukee seniori, joten kai mää sitten olen semmoinen. Seniori? Ai kauheeta!

Nuorelta tässä vielä tuntuu vaikka eletystä elämästä kertovat rypyt syvenevät. Ei kolota, ei ole kovin pitkää vikalistaa eikä ole edes dosettia täytettynä erivärisillä pillereillä. Toisaalta, kun katson elämääni taaksepäin, onhan tässä vettä virrannut Aurajoessa aikas paljon. Tuntuu epätodelliselta, että olen aloittanut ratsastuksen vuonna 1996 eli 20 vuotta sitten! Silloin oli valkoiset narusatulavyöt, erivärisillä naruilla punoen päällystetyt otsapannat ja satulanmuotoiset satulahuovat. Oli tallipäiväkirjavihot, jotka täyttyivät päivittäin pitkistä "siivosin karsinan ja revin hoitohevoselleni ämpärillisen ruohoa" -tyyppisistä tarinoista ja se ylpeys, kun tallinomistaja oli kirjoittanut nimeni hoitajalistaan.

Paljon on muuttunut ja tapahtunut vuosien varrella, mutta yksi on pysynyt - hevoset. Nuoruudestani suurin osa muistoista liittyy jotenkin hevosiin. On ollut erilaisia valmennuksia, kisareissuja, kesäpäiviä tallikavereiden kanssa, öitä satulahuoneen lattialla, monen monta loppuunkulutettua korttipakkaa ja se lähes loputtomalta tuntunut aika. Ei ollut kiire eikä tehtävälista painanut ryhtiä kumaraan.

Näissä ruuhkavuosissa rämpiessäni meinaan aina toisinaan unohtaa sen elämässä eteenpäin kantaneen voiman ja alan päässäni hahmotella myynti-ilmoituksia hevosistani. Riittävän pitkään kun arki kuormittaa eikä pakoreittiä ole ollut, alkavat hevoshommatkin tuntua taakalta ja pakolliset rutiinit niiden kanssa raskailta. Kun yömyöhällä lappaa kakkaa, hoitaa itsensä verille raapineen kesäihottumaisen kutinaa, raahaa heinäpaaleja viimeisillä voimillaan ja ottaa vielä muhkean tällin sähköaidasta, sitä todella rehellisesti harkitsee koko touhun lopettamista.

Kuva: Marjut Myller 2015

Sitten tulee se päivä kun silmät tuikkivat, hymy on metrin leveä ja oman hevoslauman erinomaisuudesta joutuvat kuulemaan kaikki. Erittäin onnistunut ratsastustunti, aivan huikean upeaa laukkaa ohjasajossa esittänyt hevonen, rotunäyttelyssä valtaisan kehupaljouden saanut poni... Jokin sellainen onnistuminen, jonka ansiosta arki on hetken aivan hatarapilveä.

Mutta miksi on niin vaikeaa laittaa itsensä kaikkien asioiden yläpuolelle ja antaa mahdollisuus kokea niitä hetkiä, jotka tuovat hyvää fiilistä? Olen varmasti parempi äiti ja oma hyvinvointini on korkeammalla, kun pääsen toisinaan eroon kaikista velvotteista ja saan harrastaa hevosten kanssa. Mutta siitäkin huolimatta on aivan valtava kynnys hetkeksi irtaantua arjen pakotteista ja pyytää lapselle hoitajaa muutamaksi toviksi, jotta pääsen yksin ja häiriöttä hevostouhuihin. Aina on siivottavaa, ruokaa tehtäväksi, kaupassakin pitäisi käydä tai ihan vaan koen, että muiden hommat ovat tärkeämpiä kuin hevosharrastukseni. Oma on lapsenikin ja velvollisuuteni on hoitaa sekä ohtaja parhaalla mahdollisella tavalla nuorta isäntää elämässään eteenpäin.

Kun mietin aikaa taaksepäin, en ymmärrä, miten tähän on tultu ja miten olen jaksanut. Täysin yksinhuoltajana, vaikean lapsen kanssa, vanhassa talossa, hevosten omistajana ja kotitallin pitäjänä. Miten olen elänyt kaiken sen surun ja muutoksen läpi, joita elämä on eteeni asetellut. Miten on askel kantanut seuraavaan päivään kun rahaa on ollut vähemmän kuin vähän, murheen määrää olisi voinut mitata millä vain isolla asteikolla ja miten lähellä sitä on ollut vain luovuttaa.

Kuva: Jaana Vuola 2015

Mutta kuten sanottua. Tässä mää edelleen olen. Vanhempana, muutaman hippusen ehkä viisaampana, ja kaikesta selvinneenä. En ole oppinut olemaan stressaamatta hevosten liikkumattomuudesta, lapsi ei ole mainittavasti helpompi arjessa kuin aiemminkaan ja kaikki raha menee mikä tuleekin, mutta toisinaan on sentään jo varaa ostaa kaappiin suklaalevy pahan päivän varalle.

On tässä pieniä tulevaisuuden suunnitelmiakin ettei nyt ihan vaan murheessa kelluta ja surkeudessa snorklata. Tai on tämä ehkä vähän isompikin suunnitelma: Luovuttaa ei saa ja asuntolainan viimeistä erää kohti mennään - silloin on meitsin viiskymppiset! :)

Sitä sanotaan kovaksi naiseksi,
joka rikkouduttuaan eheytyi,
oppi säätelemään aikansa, rakkauden.
Joka pysyi ihmisenä,
otti itseään kädestä
ja kasvoi.
Teki työnsä,
ei murtunut asioiden painosta
ei paennut seinien sisään,
ei nyhjännyt nurkissa,
hallitusti avoin.

- Arja Tiainen -

Mitä blogissa voi julkaista? Mistä on hyväksyttävää kirjoittaa?

Olen tässä pienen hiljaiselon aikana, taas kerran, pohtinut sitä mikä ja mitä tämä blogi on. Kirjoitanko tätä siksi että tykkään (tykkäsin?) tästä touhusta? Kirjoitanko nykyään niistä aiheista joista itse haluan vaiko vain niistä joista tiedän ettei lukijakunta todennäköisesti innostu heittämään näppäimistön täydeltä p*skaa kommenttien muodossa takaisin?

Kirjoitan iloisia höpöhöpö-juttuja - Blogini on kiiltokuvablogi

Kirjoitan asioista, joista haluan ja jotka kuuluvat meidän arkeen - Saan läjän 

negatiivisia kommentteja anonyymeiltä

Olen pitänyt blogia omaksi ilokseni ja jakanut tarinoita sekä kuvia ajatellen, että niistä saattaisi olla jollekin jopa jotain hyötyä ja vertaistukea. (Siksi muidenkin blogeja kiinnostuneena luen!) Olen jossain kohden ollut paljon aktiivisempi julkaisemaan ja höpinäni ovat olleet paljon monipuolisempia. Harmittaa, että tämä on nykyisin vain tätä samaa diipadaapaa.

En ymmärrä miksi täällä käydään tirkistelemässä ja jättämässä kommentteja, jos hevosenpitoni lähentelee eläinrääkkäystä, hevoseni ratsuttaja on kiduttaja ja blogissa esiintyvä kaakki ylipäätään on pelkkä luuska. Jos ei kiinnosta, miksi käydä lukemassa? Jos koko blogi on täysin vastenmielinen, miksi hukata aikaansa tämmöiseen turhakkeeseen? Kyllä minä niin mieleni pahoitin mm. tämän kirjoitukseni kommenteista. Perusteluille ja asialliselle kritiikille nostan aina peukkua, mutta ilkeälle näppäinoksennukselle en. Mikä ihmisiä vaivaa? Tuleeko niistä huuteluista hyväkin olo kirjoittajalle?

Mihin suuntaan blogin kanssa mennä jatkossa? Kirjoittelenko vaan aivotonta linnutlaulaajaperhosetlentää -pölinää höystettynä kuvilla joissa ei ole mitään ihmeempää.

Voitolla on sinisiä timantteja kankisuitsien otsapannassa.

Lokakuussa HorseShowsta ostettu Equilinen huopa on vihdoin päässyt ensikertaa hommiin.

Ratsu valmiina treeneihin, valitettavasti kampaaja oli kiireinen ja kampaus on muutaman yön yli nukkunut.

Mää en haluaisi kirjoittaa vain tämmöistä mölinää! En halua! Mää haluan kirjoittaa myös siitä miten täällä menee asiat välillä todella ankeasti, siitä miten arjessa tapahtuu jotain outoa ja  välillä esitellä vaikkapa meidän varustehuoneen satulahuovat! (Niitä on muuten vissiin ihan hurjat viisi kappaletta, btw.) Olkoonkin niiden hintana sitten ne anonyymit kommentaattorit. Toisinaan saan päivän naurutkin niistä, joten, sori vaan, en ole ottamassa kommentointia nimettömiltä puskista huutelijoilta pois. (Vaikka on käynyt välillä mielessä.)

Joten... Huutakaa nyt sitten vaikka kilpaa. Aion julkaista nyt ja jatkossa materiaalia myös siitä miten hevosellani ratsuttaja treenaa (ja menee ilman kypärää). En näistä reissuista ole tänne ihan toviin mitään julkaissut aiemman pienen pyörremyrskyn takia. Ratsastan ja ajan itse aina kypärä päässä. Kypärättömyys ei siis edusta omaa mielipidettäni, mutta tässä kohden asia ei oikeastaan ole päätettävissäni. En aio luopua ammattiavusta tämän asian vuoksi ja ymmärrän ja tiedostan riskit. Se että en julkaisisi täällä kuvia tai videoita kypärättä ratsastamisesta, ei poista sitä tosiasiaa etteikö niin tapahtuisi (aivan varmasti myös muualla kuin täällä). Jos roskat lakaisee maton alle, tekeekö se ne olemattomaksi?

Tässä siis pieni hieno kännykkävideopätkä siitä miten meillä mennään kanget soiden alitempoisen elukan kanssa. Anonyymejä lainatakseni.

Mutta kuitenkin. Huomenna (tai siis tänään, lauantaina) starttaa Kaarina Dressage Weekend ja Vodekin tanssahtelee kisakentällä aluetason suomenhevosluokassa ratsuttajan kanssa. Purtava pähkinä on Kenttäkisaohjelma nro 6 ja starttipaikka on luokassa aivan ensimmäisenä. Ei kovin kiitollinen paikka, mutta sillä mennään mitä on annettu.

Annettu on myös litratolkulla vettä taivaalta ja sitä myöden laitumelta löytyy aivan ihania mutalammikoita. Tästä aihiosta aloitetaan huomenna raaputtelemaan ja pesemään esiin sitä kilpahevosta. Kauhian kiva.

Elellään sopuisasti ja annetaan kaikkien blogien kukkia rauhassa! :)

Toinen penni ajatuksistasi

 Siitä on pitkälti toista kuukautta, kun kirjoitin ajatuksiani elämäntilanteestani.

Mitä tänne nyt kuuluu?

 Onko Voitto täällä vielä? 

Miten olen ajatellut jatkaa? 

Olenko saanut tehtyä päätöksiä?

Olen selaillut kirjoittamianne kommentteja uudestaan ja uudestaan läpi. Lukenut ajatuksia siitä mikä olisi teidän mielestänne parasta ja pohtinut mitä itse ehdotuksistanne ajattelen. On kiinnostavaa huomata miten monta erilaista näkökulmaa samaan asiaan saa! Hämmentävän selkeästi kommentit kertoivat ihmisten omista lähtökohdistakin. KIITOS vielä sanoistanne! Olen todella otettu edelleen siitä, miten paljon halusitte ottaa osaa vaikeiden päätöksien selvittämisessä.

Menneen kuukauden aikana on tapahtunut paljon. Ja samalla aikas vähän. Voitto on täällä, miniponit ovat täällä, talokaan ei ole myynnissä ja ratsastamaan olen päässyt jokseenkin aivan yhtä vähän kuin aiemminkin. Voiton suhteen olen lopettanut märehtimisen. Sillä on täysi oikeus olla täällä vaikka vain pihankoristeena ja harrastan ruunan kanssa sen mitä itse pystyn, ehdin ja kykenen.

Olen (yllättävää kyllä!) Maijan treeneissä käynyt Voden kanssa kuukauden ajan kerran viikkoon ja onhan se hieman surullista huomata ettei osaa kovinkaan paljoa eikä muutaman vuoden treenaamattomuus ainakaan ole edistänyt taitoja saatikka kropan hallintaa... Talven yli mennään niin, että itse ratsastan maneesireissuilla ainakin pääosin ja kisakauden lähestyessä Maija tulee taas valmentajan roolista enemmän ratsuttajan rooliin. Kyllähän sen nyt jo huomaa, kaksi kuukautta Ypäjän kasvattajakisan jälkeen, että hevosen lihaskunto on selkeästi laskenut, voima hävinnyt ja se paras terä kaikonnut taivaan tuuliin. Tarhassa hengailu ja mutapeltosuokkitäti-tasoinen ratsastus eivät hevosesta ihan mainittavasti saa tehoja irti.

Tai mikäpä minä olen tuollaisia latteuksia sanomaan! Sen verran huikeita fiiliksiä ovat Maijan treenit tarjonneet, että olen saanut muistutuksia siitä miksi tätä lajia harrastan! Pieniä juttuja hevosessa, mutta suuria tunteita ja elämyksiä siellä kyydissä. Laukan lyhennystä, pätevästi lähtevää keskiravia tai vastalaukkaa, joka on niin helppoa että selässä nauraa ääneen. Sitä voi kovin pienistä säteillä iloa monta päivää. Viimeisimpänä se miten pystyin jo istumaan harjoitusravissa kaksi kertaa maneesin päästä päähän kiemurauraa tehden! Eikö kuulostakin huvittavalta! Tätsä on aloittanut ratsastuksen 1996 ja on 20 vuotta myöhemmin siinä jamassa, että kykenee pari minuuttia olemaan keventämättä ravia! Hahahaaa!

Moni teistä ajatteli hevoset itselleni taakkana ja "luxus-tuotteena". Minä ajattelen ne voimavarana! Ne ovat ne ulkoilmaan pakottajat, säännöllistä hoitoa vaativat ja arjessa sekä rytmissä väkisin pitävät karvakorvat. Kunhan vain pääsee eroon siitä hevosen liikkumattomuudesta johtuvasta harmituksesta, niin kaikki on oikein hyvin. Sillä liikutussarallakin on toki apua ollut viime aikoina saatavilla, joten ei huono!  Tiedättekö muuten mitä muuta? Vuoden jälkeen on koppakärryjen rengaskin korjattu ja kävin Voitolla hurauttamassa pienen ajolenkin. Oli muuten sitten niin super makeeta! Tykkäsin!!

Mites sitten se vaihtoehto, että täältä lähtisin ja siirtäisin Voiton täysihoitotalliin? En osannut muotoilla paremmin ajatuksiani kuin Sini kommenttikentässä: "Mahtaisitko silloin pystyä käymään ratsastamassa yhtään sen enempää, jos ongelman ydin on tuossa lapsenhoitokuviossa. Ja täysihoidossa hinta kipuaa väkisinkin sinne 400-600 e kuukaudelta. Jos pääset ratsastamaan sen pari kertaa viikossa, on aika arvokkaat ratsastukset... Edellyttäen, että todellakin saat maksavia vuokraajia, jotka sitoutuvat käymiseen, mikä sekään ei ole ihan itsestäänselvyys. Ja täysihoitotallilla pikkulapsen kanssa harrastaminen on vielä toivottomampaa kuin kotitallissa, sillä aika harvalla kanssaharrastajalla hermo kestää jonkun lasta tallilla hevosten jaloissa... Itselläni ainakin hevosharrastuksen pikkulapsen kanssa mahdollistaa juurikin kotitalli." Ajatus ei myöskään tunnu mukavalle, että siirtäisin ipanaa päivähoitopaikasta iltahoitopaikkaan vain siksi, että pääsisin ratsastamaan. Täällä kotitallissa termiitti pörrää menossa mukana.

Mustavalkoisesti ajateltuna, yhä ja edelleen: Se on joko hevoset ja asuinpaikka täällä tai hevoseton elämä jossain muualla. Ei se lapsi häviä minnekään sillä, että hevonen asuu kotipihan ulkopuolella ja hengailen kerrostalossa. Vaikeutuu itseasiassa entisestään kuviot, koska täällä tuppukylässähän ne kaikki mahdolliset ja tutut hoitopaikkakontaktit ovat.  Täällä ei vuokra-asuntoja ole tarjolla, joten asuinpaikka siirtyisi kaupunkiin 30 km päähän.

Mitä kerrostalossa kuuluu edes tehdä? Maata sohvalla katsomassa telkkaria? Järjestää cd:t värijärjestykseen? Aakkostaa kirjahylly? Syventyä kynttilöiden tunnelmavalaistuksessa sisustuslehtien koteihin? Saatoin kärjistää, mutta ajatus tuntuu vieraalle. Ei täällä itselläni ole telkkari päällä edes kuukausittain. Eikä sohva ehdi kulua makaamisesta. Täällä touhutaan kaikenlaisia muita juttuja, joku projekti on päällä aina.

Moni teistä muisti painottaa, että pitää ajatella lapsen parasta. Minä ajattelen! Ajattelen sitä, että täyspäisenä pysyvä ja hevosista voimaa arkeen saava äiti on ihan jees. Minä koen myös, että lapsen on hyvä olla täällä. Maatilan lapset ovat jotenkin ihan oma, hieno lukunsa. Syntymästä lähtien mukana tilan touhuissa, päikkärit voi hyvin nukkua hevostallissa ja eläinten kanssa opitaan toimimaan nuoresta pitäen. Lapsuuden touhut ovat varmasti erilaiset kun kaupunkilaiskavereilla, mutta ne ovat silti leikkiä ja lapsuutta. Tottakai toisinaan rassaa pahastikin, kun ei töitä saa tehtyä samalla tavalla kuin ilman lasta, mutta sitten muistaa että tämä on kuitenkin aikas ainutlaatuinen kasvuympäristö lapselle. Paljon ollaan ulkona, ipana osallistuu tohinalla askareisiin ikätasollaan ja on reipas nuori isännän alku. Ei täällä tarvitse pelätä, että auton alle jää tai joku päävikainen nappaa mukaansa. Ei muksulla ole täällä mitään hätää, vaikka ei olekaan kaikkia mahdollisia nykyajan hienouksia saatavilla.

Palatakseni vielä kerran kommenteihinne, oli oikeastaan aikas hieno idea myydä Voitto ja rakennuttaa niillä rahoilla tänne sisälle pesutilat! Sen olisin saattanut toteuttaakin! Pakko myöntää, että ei kyllä tämmöinen erittäinkin selvä vaihtoehto käynyt mielessäkään. Oikein hölmö blondi taas loistaa aivotoiminnallaan. Nyt kuitenkin jatketaan ulkosaunareissuilla ja harrastetaan hevosen kanssa.

Nyt taidetaan loppuviimein päästä niihin muutoksiin, joita on tapahtunut / tapahtumassa. Kyllähän sitä piti tajuta lopulta myös itsekin, että ei, en ole supernainen. En jaksa kantaa kaikkea yksin. Otin yhteyden kunnan sosiaalitoimistoon ja sitä kautta on lapselle järjestymässä lähitulevaisuudessa tukiperhe. Ponipoika on nyt 2- vuotias ja erittäin vilkas. Painotan sanaa VILKAS. Tai voin toki myös kuvailla sanoin ehtivä, toimelias, kekseliäs ja aivan hillittömän nopea etenemään ylös tai alas. Ei siis hetken rauhaa päivisin (eikä kyllä öisinkään takuuvarmana). Se, että olen kaksi vuotta viettänyt illat ja viikonloput lapsen kanssa kahden, alkoi aivan rehellisesti sanoen syödä naista. En osaa enää edes keskustella kunnolla aikuisten ihmisten kanssa!

Onhan se hyvä, että lapsi oppii olemaan erilaisissa tilanteissa, mutta eihän sitäkään nyt aina kaikkialle tarvitsisi mukanaan kuljettaa. (Mää voin lainata tuota termiittiä, jos joku haluaa lähteä vakuutusasioistaan neuvottelemaan tunniksi kaupunkiin toimistoon! Siinä hermorakenne punnitaan.) Kavereitakin alkaa olla pyöreä nolla jäljellä. Eipä montaa "nähdäänkö töiden jälkeen"- kutsua ole enää sadellut, kun vastaus on ollut "sori, pitää hakea lapsi hoidosta ja sen jälkeen tehdä ruoka ja touhuta ipanan iltarutiinit". Edellisen kahden vuoden aikana olen viettänyt kaksi lapsivapaata viikonloppua. Kaksi. Kyllä, tiedän että jokainen hoitakoon itse lapsensa, mutta toisinaan sitä toivoo saavansa univelkansa kuitattua. Tai oltua sosiaalinen. Tai ihan vaan vaikka syödä rauhassa ja sen jälkeen kellahtaa päivänokosille.

Summasummaarum, tältä osin helpostusta luvassa! Saatan vielä herätä eloon tästä koomasta! Hevoset eivät siis ole olleet se suurin ja raskain emergiasyöppö vaan aivan jatkuvaa vahtimista vaativa lapsi. Ylipäätään se että on kasvattanut ja hoitanut lapsen yksin.

Lisäksi... tuota... Miten tämän nyt silleen liikoja hehkuttamatta saisi tähän loppuun laitettua. Tapahtuu ihania asioita: Prinsessa löysi prinssinsä. Yhdessä ilot tuplaantuvat ja surut puolittuvat, enää ei tarvitse rämpiä yksin eteenpäin ja vain selvitä. Tarulandiassa elo jatkuu entisillä raameilla, mutta varovaisen toiveikkaana siitä että meitä onkin kolme jatkossa näissä arjen askareissa. Asioilla on siis tapana järjestyä. :)

(Mummille terveisiä: Kyllä mää tämän nuoren miehen teille näytille tuon!)

"Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys

 Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys

Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta

Ja osa totuutta"

Kuvista KIITOS Jaana Vuola!
Voitto ja Porre kesällä 2015 erittäin aikaisena aamuna.

Penni ajatuksistasi

* * * Järjellä vai tunteella? * * *

Osa teistä on huomannut facebookin Suomenhevosmarkkinoilla ilmoituksen Voitosta. Olette ehkäpä hieman hämmentyneenä pohtineet, että mistäs nyt tuulee. Miksi ruunasta on ilmoitus ylläpitoon antamisesta vaikka juuri hetki sitten riemuittiin mahtavasta menestyksestä kasvattajakisassa?

Tässä ei niinkään ole kyse Voitosta. Ei ole mitään ajatusta, että hevosen kanssa olisi ongelmia tai se olisi jotenkin viallinen. Tässä on paljon enemmän kyse ihmisestä tämän hevosen takana. Vanha omakotitalo, työt kaupungissa, totaali yksinhuoltajuus vaativalle lapselle ja muonavahvuudessa kaksijalkaisten lisäksi yksi hevonen sekä kaksi ponia. Apuvoimia on saatavilla rajoitetusti ja rahaa talouteen tuo vain yksi henkilö. Jaksaisitko sinä pyörittää tätä?

Olen pohtinut olenko minä se supernainen, joka on vahva henkisesti sekä fyysisesti, jaksaa päivästä toiseen tehdä askareita pienellä levolla, pystyä karsimaan menoja aina vain pienemmäksi rahojen riittämiseksi ja olla lapselleen siinä ohessa osallistuva ja rakastava vanhempi. Onhan tämän coctailin kanssa jo useampia vuosia selvinnyt, mutta pysyykö se nenä pinnan yläpuolella loputtomiin?

Rakastan tätä paikkaa. Rakastan ja inhoan. Rakastan sitä miltä täällä tuntuu asua. Niin omalta, turvalliselta ja rauhalliselta kaikkine ominaisuuksineen. Tiedän minkälaisen narinan saunarakennuksen puuovi pitää auetessaan, tiedän minkälainen tuuli jäädyttää talosta talvella vesiputken, tiedän tasan montako askelta on keittiön pöydän äärestä puuhellalle. Mutta inhoan myös tätä. En pidä siitä, ettei täällä ole sisällä pesutiloja, vaan pitää tepsutella kesät-talvet crocsit jalassa ulkosaunalle, en pidä talven kylmyydestä sisätiloissakin, en pidä myöskään jatkuvasta pienestä pelosta mikä on seuraava hajoava kohde.

Huomaan toisinaan miettiväni minkälaista olisi elämä kerrostalossa. Sitä helppoutta - ja tylsyyttä. Hämmästelen, mikä on se syvälle juurtunut voima, joka huutaa vastaan kun pitäisi pystyä pakkaamaan tavaransa ja siirtyä eteenpäin. Onko se vain se pelko muutoksesta? Että päätöksen jälkeen olisikin helpottunut olo, kun ei olisi enää tekemistä enemmän kuin aikaa, rahaa juuri ja juuri saman verran kuin laskuja ja olisi melkeinpä sama sataako vaiko paistaako.. Huomaisisiko puolen vuosikymmenen väsymyksen päättyneen, kuten Ruuhkavuosiratsastaja kirjoitti?

Palataan kuitenkin varsinaiseen aiheeseen. Voittoon. Miksi siis Voittoa olen tarjoamassa ylläpitoon? Elämäntilanteeni vuoksi. Tuntuu surulliselta törmätä siihen tosiasiaan, että ei ole pystynyt ja kyennyt tarjoamaan hevoselle aina edes viikottaista liikutusta. Tällä hetkellä en vielä tee täyttä työviikkoa, vaan lapsi on hoidossa yhden (tai jopa kaksi) lyhyempää päivää viikossa perhepäivähoitajalla työpäivieni lisäksi. Silloin pääsen ratsastamaan. Tai siis yritän päästä. Toisinaan muut pakottavat työt jyräävät tämän mahdollisuuden ylitse.

Alkukeväällä palaan täyspäiväisesti työhön ja harrastusmahdollisuudet pienenevät entisestään. Olen toki törmännyt myös siihen ajatukseen, että pidänköhän liian pientä ääntä itsestäni. Pitäisikö enemmän vain itse olla aktiivinen ja kysellä voisiko joku leikittää ipanaa parin tunnin ajan, jotta pääsisi hevosen selkään. Muutaman "Se on sinun lapsesi ja sinun pitää itse se hoitaa" ja "on meillä muillakin omaa elämää"  -kommentin jälkeen on tullut todella varovaiseksi hoitoaikapyynnöissään. Ettei vain olisi vaivaksi. Onhan kaikilla omakin elämänsä, enkä edes oleta että aina sormia napsauttamalla paikka lapselle löytyisi. Helpottaisi vain arkea ja harrastamista, jos löytyisi sellainen pieni ryhmä, joka mielellään ipanan kanssa hengailisi vuorottain vaikkapa vain kerran viikossa yhden puolikkaan illan ajan.

Enkä oikeastaan ole aivan epäuskoinen, etteikö tällaista poppoota voisi löytyäkin! Täällä meidän kulmilla asuu aivan huikeita (hevos)ihmisiä! Senkään vuoksi en halua Voitosta luopua, että jatkossakin pysyisi tämän hetkinen porukka kasassa. Voitolla on huippu kengittäjä, ratsuttaja- Maijan kanssa on tehty vuosia yhteistyötä eikä voi yhtään väheksyä "naapurin tytön" kanssa tehtyjä maneesireissuja yhdessä. Käyn poimimassa hänet hevosineen kyytiin ohimennessäni, tehdään maneesilla treenit ja huristellaan oikeastaan aina Lidlin kautta kotiin. Eikä varmasti tarvitse epäillä että juttu loppuisi reissuilla kesken. Hevostelu on siis itselleni myös sosiaalinen juttu, vaikka pidänkin kaviokkaita kotipihassani.

Voitto on terve, se on hyvinkoulutetu, erittäin täysipäinen eikä siitä keksi pienen mietinnänkään jälkeen mitään huonoa sanottavaa. Sitä voi ajaa kärryillä, piipertää tasokkaasti koulua tai mennä esteitä. Se on täysin maastovarma eikä ole laiska tai kuuma. Miten typerää olisi antaa tämä helmi pois niin ettei itse pääsisi ollenkaan osallistumaan hevosen arkeen? Tai miten sitten oman pään lataisi, jos hevosta ei olisi? Jokainen ratsastaja tietää miten täydellisesti pää tyhjenee ja murheet pienenee hevosen seurassa.

Ajattelen, että mikä vaan on mahdollista, jos tarpeeksi sitä haluaa. Eli toisinsanoen jos yritän tarpeeksi, olen aktiivinen, olen valmis laittamaan kaiken peliin  ja järjestän asiat, saattaisinko saada tämän hevoskuvion pyörimään jatkossakin. Jos jotenkin onnistuisin itse pääsemään hevosen selkään kolme kertaa viikossa ja saisin yhden tai kaksi luotettavaa apulaista Voittoa maastoiluttamaan, olisikin hevosen liikutuspuoli suorastaan aurinkoisissa asetelmissa. Täällä on jokusen viikon käynyt auttamassa eräs huippukiva tyttö ja jos ja kun hän pärjää Voden kanssa ratsainkin, saan toivottavasti jo tästä neidosta yhden lenkin liikutuskuvioon.

Olen pohtinut paljon sitä miltä tuntuisi, jos Voitto lähtisi täältä pois. Osaisiko joku muu treenata sitä läheskään yhtä hyvin kuin Maija tai osaisiko joku muu tunnistaa pienistä merkeistä hevosen huonon olon tai asiat, jotka sitä vaivaavat. Miten Voitto kotiutuisi uuteen paikkaan? Annettaisiinko sen olla hevonen runsaalla heinällä, pitkillä tarhausajoilla ja kontaktilla kavereihin. Tiedän vuosien ajalta kaikki ongelmat ja vammat sekä olen oppinut lukemaan pienistä muutoksista ettei kaikki ole hyvin. Olisiko kaikilla muilla malttia edetä hevosen ehdoilla ja antaa myös niitä lomajaksoja palautumista varten? Enhän minäkään tasan varmasti ole paras mahdollinen hevosenpitäjä, mutta tästä hevosesta tiedän paljon.

Tuntuu, että jos Voiton nyt annan käsistäni pois, on ratsastusurani lopullisesti sitten siinä. Kaiken keskelläkin varovaisesti toivon, ettei tämä tilanne ole pysyvä. Jossain toivottavasti minuakin odottelee se prinssi uljaan valkoisen ratsunsa kanssa, joka pelastaa prinsessan hädästä. Sitten he elävät elämänsä onnellisena loppuun saakka. Prinsessan ei enää tarvitse pärjätä yksin ja elämä tuntuu hattarapilvessä leijailulta.

Sinänsä tilanne on joko tai. Joko asun täällä ja pidän hevosta tai asun muualla enkä pidä hevosta. Molempia en voi saada eli uutta asuntoa ja hevosenpitoa. Täällä saan hevosten arkihommat tehtyä muiden velvotteiden ohessa pieninä paloina. Täällä lapsi voi kirmata vapaasti pihalla eikä se häiritse huudoillaan ja remuamisellaan ketään muuta kuin itseäni. Ainoastaan hevosen liikutus on ongelmallista, koska omaa kenttää ei ole eikä ipanalle hoitopaikkaa sormia napsauttamalla.

Viime yön lapsi oli ilta- ja yökylässä. Pääsin kahtena päivänä peräkkäin Voiton kanssa ratsastamaan ja nukkuin siinä välissä kunnon prinsessaunet kellon ympäri. Edellisestä ipanan näin pitkästä hoitoajasta olikin jo aikaa 2 kuukautta 3 viikkoa ja 4 päivää. Ei sillä, että olisin laskenut (heh heh), mutta alkoi hieman voimat olla vähissä tuon tuhoterroristin kanssa univelkojenkin painaessa. Nyt on olo oikein mainio eikä tästäkään pitkästä höpinästä tullut niin sisällöltään musta kuin olisi vielä pari päivää sitten tullut.

Tuleva talvi täällä vielä varmaan rämmitään menemään, mutta mitäs sitten? Päätöksiä pitäisi alkaa löytyä. Valitsenko järjellä vai tunteella?

Päiviä Porretta

Kuva: Jaana Vuola 28.6.2015 - KIITOS!

Seuraavaksi kaksi viikkoa on kulunut ilman Porrea. Tuntuu surulliselle. Kaunis kiitos kaikille teille viestein ja kommentein muistaneille!

On ollut yksi ja ainoa hevonen, jonka olen yhdistänyt aina itseeni. Se, joka on tuntunut täysin omalta, jonka eteen on tehty kaikki mahdollinen ja enemmänkin ja joka on ollut koko aikuisikäni mukanani päivästä toiseen. Hevonen, joka ensisilmäyksellä iski kuin sata salamaa. Se huikea olotila, kun heti tiesin, että tämä se hevonen on - minun hevoseni.

Sanoin aina, että Porre on se, joka heinäkunnastani lähtee viimeisenä. Hevonen, jolla on paikka luonani ja joka ei milloinkaan lähde eteenpäin. Naureskelin, että vielä 10 vuoden päästäkin ruuna voi täällä tepastella harmaantuneena. 

Kuitenkin tämän vuoden keväällä eräänä iltana huomasin, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Papparainen ontui. Mitään selkeää syytä ei kotikeinoin löytynyt ja kun hevonen meni kipeämmäksi kesän mittaan, oli pakko tehdä ratkaisu. Halusin antaa ruunalle vielä sen mitä voin. Päästää pois mielummin hieman liian aikaisin, kuin hieman liian myöhään.

Seisoin ystäväni rinnalla melkein viimeiseen saakka. Kuljetin aamulla teurastamon pihaan, hoidin paperiasiat kuntoon, juttelin eläinlääkärin kanssa ja viimein otin ruunan viimeistä kertaa ulos trailerista. Leivänpala suuhun, narun ojentaminen henkilökunnalle ja hyvästit. Pian kaikki oli ohi. Elämäni hevonen oli lähtenyt taivaslaitumille. Halusin tehdä tämän matkan itse, ilman apua, aivan kuin melkeinpä minkä vaan reissun Porren kanssa tähänkin saakka. 

Porren myötä sammui osa hevosharrastuksen mielekkyydestä, en pysty sitä kieltämään. Nyt elellään hissukseen ja katsotaan miltä hevoselämä alkaa maistua ilman parasta ystävääni.

Kesä.

Kuva: Eveliina Nurmi 

Omenapuut kukkivat, hyttyset ovat löytäneet kohteensa. Maailmani näyttää hetkittäin vaaleanpunaiselta hattarapilveltä. Pehmeää ja kevyttä eloa. Kasvot ovat saaneet hieman liikaa aurinkoa, oli liian nautinnollista istua kesäpäivänä ulkona taivaan valopallon lämmössä siirtyäkseen varjoon.

Kuva: Jaana Vuola 

Silmien ympärillä syvenevät naururypyt, kertovat eletystä elämästä. Nauran ääneen voikukkien pöllytessä niittylaukan innoittamien kavioiden alla.

Kuva: Eveliina Nurmi

Kesä. Se on täällä. Onnentunteesta voisi melkein ratketa! Ihanaa elämää! 

Syksy tulee aikanaan. Silloin asiat ovat toisin. Muutoksia on tulossa. Tiedän sen.
En anna itselleni lupaa murehtia. Kesää on vielä jäljellä.

Kuva: Jaana Vuola 

Kiitos kuvista Jaana ja Eveliina! Kiitos!

 

Neljästä kahteen

 Ei ole ensimmäinen kerta, kun tuijotan valkoista arkkia tietokoneen näytöllä ja näen miten kursori vilkkuu odottavaisena. Kirjoittaisinko tänään blogiin jotain? Mistä kirjottaisin? Kertoisinko siitä miten kaikki on vaaleanpunaista hattarahöhhöä vai palaisinko niihin mustanpuhuviin mietteisiin, jotka salakavalasti ajavat onnellisuuden pilvenhattarat aina toisinaan tiehensä.

Kevät on etenemässä kovaa vauhtia ja kesä laidunkausineen lähestyy. Hevoselämän pitäisi siis valon määrän lisääntymisen vauhdittamana olla päivä päivältä helpompaa. Ei jäätyneitä vesiastioita, ei loimirallia, ei lähes vuorokauden ympäri olevaa pilkkopimeää, ei räntäsadetta eikä edes umpijäätyneitä sormia, tilsoja, jäätikköä tai liukkautta.

Silti olen useampaan kertaan jäänyt yömyöhällä karsinoita siivotessani nojaamaan talikkoon ja pysähtynyt siihen ajatukseen, että onko tämä nyt sitä mitä jatkossakin haluan tehdä. Tuntea huonoa mieltä siitä miten vähän ehdin ja pystyn hevosteni kanssa viettämään aikaani. Olisiko tässä nyt se hetki, kun neljästä tulee kaksi?

Niin. Neljästä kahteen. Puolet pois. Puolet vähemmän tallihommia, puolet vähemmän hevosmurheita, puolet vähemmän hevosellista rahanmenoa. Mutta myös puolet vähemmän rakkaita karvakorvia. Puolet vähemmän leivänpalojen perään olevia turpia. Kaksi elämänkumppania vähemmän jakamassa arkeani.

Olenko valmis tähän muutokseen?

Päivän mietepähkinät - pitkästä aikaa!

Siitä onkin kulunut aikaa, ja vettä virrannut joessa, kun olen edellisen kerran ihmetellyt päivän mietepähkinöitä. Välillä tulee arjessa vastaan tilanteita, kun ei voi kuin hämmästellä. Miksi? Kuka? Missä? ja mitäs kaikkia muita kysymyssanoja sitä onkaan?

Kysymys numero 1: MIKSI?
Jos ja kun täyttää kaksi vierekkäin olevaa samankokoista vesiastia täyteen, miksi sininen astia on aina ensin tyhjä? Jokainen kerta. Vaalea astia saattaa olla yli puolillaan, kun taas sinisessä kupissa ei ole enää jäljellä kuin pohjalimat. Onko vesi hevosten mielestä sinisessä astiassa parempaa?

Kysymys numero 2: KUMPI?
Kumpi suomenhevosistani on niin läski suuri, ettei mahdu kulkemaan laitumelle kolmen metrin tolppavälillä?

Kysymys numero 3: MITEN?
Tarhan puolella on tarhamökki, heinäkaukalo ja kaksi vesiastiaa. Miksi riimu ei putoa sinne? Miten on mahdollista, että se vihreä riimu putoaa Voiton päästä joka kerta puuttomalle, tasaiselle, erittäin mukavan vihreälle peltolaitumelle?

Kysymys numero 4: MIKÄ?
Mikä on tämä naapurin pellolla oleva ruskea ja karvainen kasvi, joka kasvaa täyteen korkeuteensa yhdessä yössä? Ei sitä siellä rehottanut vielä edellisenä iltana.

Jälkiviisautta?

Kuva: Jaana Vuola

Tässä on viime päivinä mietitty ja pohdittu, ihmetelty ja hämmästelty, arvuuteltu ja keskusteltu. Mikä Voitolla on? Onko se kipeä? Mistä se on kipeä? Ja eniten ajatukset ovat varmasti laukanneet kysymyksen ympärillä "MIKSI se on kipeä?"

Jälkiviisaus yrittää nostaa päätään, kun olen kuunnellut viisaampiani. Yksi asia taitaa olla selvillä kipeytymisen suhteen: arvatenkin syy liittyy esteisiin. Iso hevonen, heikko lihaskunto ja rankat valmennukset, joissa erittäin haastavia tehtäviä nuorelle kokemattomalle hevoselle.

Voitosta ei ole tulossa estehevosta. Miksi sitten olen vienyt tätä nuorukaista estevalmennuksiin? Eikös tavalliset helpot puomiestetehtävät olisi riittäneet? Olisivat erittäin todennäköisesti. Suhteutettuja välejä, kolmoissarjoja, pitkiä puomi- sekä estejumppasarjoja ja erittäin paljon hyppyjä sisältäviä ratoja. Ei näitä tarvita laatuarvostelussa. Siellä riittää, että laukkaa eteenpäin ja hyppää ennalta tiedossa olevaa lyhyttä rataa. Miksi sitä emme ole harjoitelleet? Kuka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, sanotaan.

Minkälaisella suunnitelmalla olemme ajatelleet edetä? Tällä hetkellä ruuna on lomalla. Maija ratsasti tiistaina Voitolla 15 minuuttia ja katsoimme liikkumista. Ravi ei ollut parasta mahdollista, mutta laukka näytti aivan hirmuisen hyvälle! Tämä sekoittaa ajatuksia tietysti lisää... Ensi viikolla mennään taas vartin lyhyt tsekkausratsastus, muuten kävellään ja ollaan täysin vapaalla.

Tänään kävin puolen tunnin kävelylenkillä. Askel ei ollut kovin vetävä ja käynnissä ominaisuutena oleva super elastisuus oli hukassa. Seuraavalle kävelylenkille otan vanhan koulusatulan selkään ja tunnustelen onko meno samanlaista vai tuleeko puuttuvaa keinuntaa takaisin.

Metacam- tulehduskipulääkekuurin ajattelin startata huomenna. Ei se ainakaan pahaa tee. Tänään ruunan ruokavalioon on lisäksi lisätty greenline. Voitto tuntuu kuihtuvan taas silmissä. Laitumella ei mitään syötävää enää ole, mutta silti ei lisäheinä uppoa vaikka miten maanittelisi ja pyytäisi. Jotain olematonta kuivaa kortta tonkivat ojien pohjilta ja aitojen alta.

Pääseekö Voitto osallistumaan laatuarvosteluun, se selvinnee vasta tapahtumaa edeltävänä viikona. Kovasti tehdään taikoja, jotta olisimme starttilistalla! Estetreenausta ei ole luvassa enää ennen syyskuun alkua. Yhden kerran teemme matalilla korkeuksilla saman radan kuin laatareissa on luvassa , mutta vaikeiden estevalmennustehtävien eteen ei Voitto enää mene. Ei nyt eikä tuskin tulevaisuudessakaan.

Harmittaa. Harmittaa muuten sitten ihan mahdottoman paljon! Miksi piti tämäkin juttu kokeilla kantapään kautta? Nyt olen viisaampi tottakai, mutta oppirahoja joutuu tässä maksamaan Voitto!

Näillä mietteillä taas eteenpäin.

Oliko ensin muna vai kana?

Tänään aamutuimaan kävi Jaana Vuola hieromassa Voitto 5 veen.
Kyllähän sieltä jotain löytyikin...

Lavassa on vamma. Ei potkuvamma, vaan liukastunut, astunut huonosti, kompastunut tai - mikä todennäköistä - esteillä tullut. Huono hyppypaikka tai vastaavaa. Tästä samasta etujalasta puuttuu myös kenkä. Oliko lapavamma ensin ja sen seurauksena jalka oli hitaampi ja kenkä jäi matkasta. Vai irtosiko kenkä ja lapa meni siinä samalla? Tuoreesta jutusta kuitenkin kyse.

Isolle ja raskaalle sekä kömpelölle hevoselle tälläinen ei ole mikään erikoinen vamma estetreenien yhteydessä. Notkea kuin norsu ja ketterä kuin .... vai-mites-se-meni?

Selästä puolestaan (myös vasemmalta puolelta) löytyi kuoppa. Tämä jäi mietintään, että onko uusi vai vanha juttu. Takapolvissakin on nestettä, mutta sitä on ollut vuosia. Näillä helteissä toki sitä nestettä on enemmän, myös jaloissa. Oliko selässä kuoppa ennen takapolvien nestettä vai onko takapolvet alkaneet vaivata kun selkään on tullut vamma?

Vai voisiko kuvio ollakin niin, että ensin on ollut pieni kipeytymä takapolvissa, se on sitten siirtynyt muuttuneen liikkeen myötä selkään, jonka seurauksena vasen etunen on jäänyt hitaaksi ja kenkä irronnut saaden aikaan lapavamman? Oliko ensin muna vai kana?

Kaikki on vain arvailua. Näiden lisäksi oikealta puolelta bongattiin kireyttä lavan tienoilta. Ei mitään erikoisempaa, johtuu todennäköisesti vasemman puolen jutuista. Satulan, tai satuloiden, epäsopivuutta tässä kuviossa ei löydetty.

Jatko menee aiemman suunnitelman mukaan. Pieni loma ja ihmetellään muuttuuko tilanne suuntaan tai toiseen. Eipä tuo ruuna kovinkaan kipeältä vaikuta kuorsatessaan kyljellään päivällä tallin viileydessä olkipedillä tai, kuten tällä hetkellä, lampsiessaan laitumella ja mutustellessaan vastaantulevia herkkuruohoja.

Kaikki hyvin

 

SUURI KIITOS monista kannustavista kommenteista täällä ja facebookin puolella! 

En osannut ollenkaan kuvitella, että loppuviikosta kirjoittamani ei- niin- hevosaiheinen -kilometritarina saa aikaan niin paljon ajatuksia teissä lukijoissa. Teksti on ollut jo jonkun aikaa luonnoksissa, mutta tuolloin unettomana yönä kirjoitin sen valmiiksi ja painoin julkaise- nappia.

Ei siinä kirjoituksessa oikeastaan ollut mitään alkua eikä loppua, se oli ajatuksenjuoksuani menneistä asioista ja pieni katsaus tämän hetkiseen tilanteeseen. Meistä ei tarvitse olla huolissaan, meillä on kaikki hyvin! Ei loistavasti, mutta erittäin vahvasti hyvin. Kyllä me pärjäämme - on pärjättävä! :)

Taidan olla lisäksi melkein sukua julkkikselle! Eräs anonyymi blogia seuraava sankari oli kokenut kirkastumisen keskellä sunnuntaipäivää ja päättänyt aloittaa minusta hevostalli.netin seniorit- palstalle oman topicin!

Keskustelu kävi kuumana ja seurailin sitä huvittuneena muiden askareideni ohessa. En ole tiennytkään, että elämäni on noin jännää! Valitettavasti taitaa olla vain niin, että totuus on tarua ihmeellisempää. Vaikka miten joskus toiveissa ehkä onkin ollut, en mm. asu isossa talossa ja pidä "miljoonaa" hevosta. Tai ehkäpä olenkin vain sokea omille asioilleni! (Terveisin nimimerkki: "mummon mökki ja kaks hevosta sekä kaks ponia")

Keskustelun taso viestiketjussa oli taattua ht.net -laatua, eli paljon viestejä, ei mitään asiaa ja kaikki sinne jonkun laukomat jutut olivat ehdottomia faktoja. Blogi koki varmaan olemassaolonsa suurimman kävijäpiikin tuona sunnuntai- iltapäivänä! Alle kuudessa tunnissa yli 3 000 sivulatausta - huh huh !!!

...ja mitä siihen topicciin tulee, se poistettiin.

ERITTÄIN MUKAVAA JUHANNUSTA !

Pysykää ehjänä ja hengissä!

En tahdo luovuttaa, en vain tiedä miten pitkään voin jatkaa

"Miten yhdistää lapsi, ponit, hevoset, pihahommat, omakotiasuminen ja tämä kaikki yksin?"

Joskus näinkin: kameran etupuolella ja ratsastamaan lähdössä!
Tapahtuma ikuistettu 8.6.2014

Päätin edellisen kirjoitukseni avoimeen kysymykseen. Jäin itsekin sitä miettimään ja kommenttien myötä oli pakko pysähtyä asian äärelle pidemmäksikin toviksi.

Miten pyöritän tätä sirkusta? En oikein tiedä, jos rehellisiä ollaan. Olen jotenkin pystynyt tekemään mahdottomasta mahdollista, jotain sellaista, minkä teoriassa ei pitäisi edes onnistua. Onko yhden aikuisen ihmisen mahdollista asua pienen vauvan kanssa vanhassa rintamamiestalossa, jossa ei ole sisäsuihkua eikä muutenkaan aivan kaikkia nykyihmiselle itsestään selviä asioita, pitää pihassaan neljää kaviokasta, hoitaa hevosensa, vauvansa, talonsa, tallinsa ja kaikki oheisjutut erittäin pitkälti itse? Ja tämä kaikki vieläpä vanhempainpäivärahalla?

Rahahan on vanha keksintö - sitä on kaikilla, enemmän tai vähemmän. Isommalla rahamäärällä saa isoja asioita, pienellä summalla pieniä. Olen olosuhteiden pakosta tehnyt tästä jo taidetta. Mistä kaikesta voi luopua? Mistä kaikesta voi vielä hieman nipistää? Pakolliset menot klaarataan aina jotenkin, laskut maksetaan ajallaan ja lainanlyhennykset hoidetaan. Jos haluaa säästyä lisäongelmilta, nämä asiat ovat ne tärkeimmät. Luottotiedot pidetään kunnossa ja rahavarojen mukaan eletään.

Paras kysymys onkin "tarvitsenko tätä varmasti"? Ei, hevoseni ei tarvitse uutta satulahuopaa. Ei, minä en tarvitse kaupasta sipsejä, limsaa, karkkeja, keksejä enkä jäätelöä. Ei, miniponitkaan eivät vaadi uusia riimuja. Ei, ei ole pakko lähteä leffaan, teatteriin, ravintolaan syömään, turhille autoajeluille eikä muuallekaan maksulliseen aktiviteettiin. Ei, en tarvitse uusia vaatteita kaupasta, kirppikseltä löytää paljon edullisemmin tarvittavat. Ei, hiusmallinikin on ajaton, kampaajakäynti on kerran vuodessa tapahtuva luksus-juttu!
Mistä sitten en tingi? Muksulla on kaikki mitä tarvitsee olla. Ei mitään ylimääräistä, mutta aivan varmasti aina puhtaita vaatteita, maitoa, ruokaa ja vaippoja.

Ponipoika toukokuussa 2014

Tallihommat ja kodin askareet tehdään pienen ponipojan mukaisesti. Näin kesäaikaan kaikki on melkein naurettavan helppoa, kun lapsi voi istua ulkona vaunuissa kevyissä vaatteissa ja hevosten ruokinnat sekä tarhojen siivoukset ovat kokonaan poissa ohjelmasta. Hevoset mutustavat ruohoa omaan tahtiinsa laitumella ja pidän huolen aitojen kunnosta, veden riittävyydestä ja hummien terveystilasta.

Kyseltiinkin jo, että onko tukiverkkoni erittäin hyvä, kun pystyn tähän. Toivoisin kovasti, että sitä se olisi! Totuus lienee, että aikas hataralla pohjalla tässä ollaan. Lapsen toinen elämän tärkein ihminen, hänen isänsä, kuoli yllättäen päivälleen neljä viikkoa ponipojan syntymän jälkeen. Sillä hetkellä haastavasta elämästä tuli todella vaikeaa. Vaikeaa fyysisesti ja ennen kaikkea henkisesti. Viime talvi meni täysin sumussa, kaiken olen hoitanut, mutta ihmismieli on suojeleva. Se ei halua muistaa mitään yksityiskohtia menneiltä talvikuukausilta.

Oman äitini olen saatellut haudan lepoon kolmisen vuotta sitten. Aika kova paikka sekin, tulla iltavuorosta kotiin tavatakseen kotipihassa poliisit lakit kourassa tuomassa suru-uutista. Niin monesti, niin usein, niin mahdottoman paljon kun toivoisinkin voivani soittaa äidilleni ja kysyväni apua. Saavani neuvoja valinnoissa, apua lapsen kanssa ja tukea elämän karikoissa.

Onko siis ollenkaan ihmisiä, jotka auttavat lapsen kanssa? On, onneksi! Ponipojan isän vanhemmat asuvat lähellä ja katsovat muksua yleensä viikottain pienen hetken. Sitten on maailman paras Marjut olemassa! Pienillä teoilla on valtava auttava voima. Me käymme yhdessä kirppiksellä, heppatarvikekaupassa ja ehdottomasti myös aina ruokakaupassa. Saan täysjärkistä seuraa ja apua kantamusten kanssa. Tämä SD- teamin blogin takaa löytyvä Marjut on ponipojan kummitäti ja on hoitanut tehtäväänsä erittäin kiitettävästi! Olen kovin iloinen siitä!

Lisäksi Tallityttö- Tarja käy auttamassa hevosten kanssa epäsäännöllisen säännöllisesti ja katsoo toisinaan siinä ohessa muksuakin. Sitten on vielä Upi. Ihminen, joka on seissyt rinnallani lähemmäs kymmenen vuotta kaikissa ylä- ja alamäissä ja joka ei ole jättänyt pulaan koskaan. Vaikka parisuhde päättyy, ei sen aina tarvitse tarkoittaa unohtamista. Upi kuuntelee murheita, auttaa asioissa joista en yksin selviä ja katsoo myös silloin tällöin ipanaa, että pääsen hevosten kanssa lenkille.

Kevyessä kesäyön sumussa 11.6.2014 klo 3.36

Kovinkaan usein en nykypäivänä pääse ratsastamaan. Hyvänä viikkona voin olla hevosen selässä useasti, huonona viikkona en kertaakaan. Tai muutamaan viikkoon ollenkaan. Tämä on vain pitänyt hyväksyä. Hevosia (yritetään) treenata ja pitää kilpakunnossa ja näinkin pienellä treenillä se tuntuu jotenkin mahdolliselle, yllättävää kyllä. Eivät ne huippukunnossa ole, eivätkä pysty parastaan esittämään, mutta on ainakin jotain tekemistä niillä tarhassa nököttämisen lisäksi.

Olen miettinyt kovin monta kertaa, että mikä saa pysymään täällä ja selviämään ongelmista. Asun täällä Tarulandiassa viidettä vuotta. Talo on tuttu, hevosiin liittyvät paikat ovat erittäin alkeelliset sekä itse tehdyt ja hevoset ovat myös vuosien varrelta tuttuja karvakorvia. Nämä ovat ne muutamat suuret asiat, jotka helpottavat täällä oloa. Hevosten tilat kestävät käyttöä ja kulutusta, mutta ovat kuitenkin helposti korjattavia. Olemme aikoinaan tehneet sekä karsinat että tarhat raakalaudasta. Tuttujen hevosten kanssa tietysti myös hajoamisvaara vähenee hyvin pieneksi.

17.1.2014 klo 1.34

Jos (tai siis kun) putket talosta jäätyvät, tiedän mistä kohtaa se on tapahtunut todennäköisimmin. Olen oppinut jo ennakoimaan, millä kelillä pitää olla super- huolellinen tiettyjen asioiden suhteen ja muistanut kesäisin kerätä voimia tulevaa talvea varten. Lähimpiin katuvaloihin on matkaa 3 km ja yksien naapurien lisäksi seuraaviin onkin matkaa kilometrin verran. Täällä päättyvän tien päässä on hiljaista ja talvisin pimeää. Sellaista pimeää, että vaikea kaupunkilaisen edes aavistaa.

Minkä koen suurimpana uhkana? Terveyteni menettämisen. Olen vastuussa suurista asioista - kenestä on tekemään päivittäiset askareet puolestani? Pahin painajainen on, että täällä tapahtuu jotain esim. hevosten kanssa. Kuinka kauan menee, että tänne tulee joku katsomaan onko kaikki kunnossa, kun en vastaa puhelimeen tai viesteihin? Montako päivää? Täällä sen verran harvakseltaan pihassa kukaan käy, että siellähän sitten makaa pää haljenneena hangessa aivan rauhassa. Ei pelolle voi antaa kuitenkaan valtaa, luotan omaan arviointikykyyni ja siihen, että pystyn (ainakin osittain) ennakoimaan vaaratilanteita. Jos jotain on tapahtuakseen, se tapahtuu, hysterisoin sitä ennakkoon tai en.

Vaikka tämä hullun myllyssä pyöriminen on raskasta, on se myös kaiken sen rehkimisen arvoista! Täällä on yleensä iltaisin aivan tyyntä ja hiljaista. Hiljaisuus on niin kokonaisvaltaista, että kuulee ruohonkorsien kahinan crocsien alla. Hevosten heinien rouskutuksen. Linnun siipien iskut sen lähtiessä lentoon. Tallikissan kehräyksen sen puskiessa jalkoja vasten. Hiljaisuuden rikkoo pahimmillaan vain peltojen takana olevan nautatilan lihakarjan ääntely. Talvisin täällä ollaan pimeyden ympäröimänä, korvissa kaikuu lumihiutaleiden narina kenkien askelluksen tahtiin. Ne ovat niitä palkitsevia hetkiä, joilloin jaksaa taas vesikatkot, hyytävän kylmyyden, lamaavan väsymyksen ja käsiin hajoavat suunnitelmat.

Sain tuossa hetki sitten puhelinnumeron, johon soittamalla olisin saattanut saada Voitolle uuden kodin. Talletin numeron kännykkääni ja pyörittelin ajatusta pitkään. En koskaan soittanut. Onko se joltain pois, jos Voitto ei tule näkymään kilpakentillä huippuhevosten joukossa vaan se on täällä "vain" maastomoponani ja ei- niin- vakavassa treenissä? Jos sen hevosen päästän käsistäni, on oma kilparatsastajan urani taputtelua vajaa valmis. Siinä hevosessa on itselleni kilpahevosta vuosiksi eteenpäin. Ponipoika kasvaa päivä päivältä ja jonain päivänä koittaa vielä se hetki, kun nuori herra voi jäädä ilman vahtimista hetkeksi kotiin. Ei siihen hetkeen enää ole aikaa kuin, noh, kymmenen vuotta?

Yksi painava syy täällä selviämiseen on myös karvainen. Sen nimi on Porre. Hevonen, joka on kaikkien unelmieni täyttymys - ja vielä enemmänkin. Yhteisiä kilometrejä on taivallettu yli kahdeksan vuotta ja koettu on matkan varrella yhtä ja toista. Porren paikka on täällä viimeisiin päiviin saakka. Vaikka hevosten hoito on todella suuri rasite toisina päivinä, mikään ei poista pahaa oloa niin hyvin kuin maastolenkki katsellen maisemia parhaiden mahdollisten korvien välistä. Kukaan ei-hevosihminen tuskin tietää, minkälaisen voimalatauksen saa metsässä tallustelusta parhaan hevosystävänsä kanssa.

Nyt tässä kirjoittamisen ohessa olen miettinyt sitäkin, mitä toivoisin elämässäni olevan toisin. Onko jotain sellaista mitä todella haluaisin? Vaativa kysymys. Tässä talossa on asuttu kesähelteet ja kolmenkympin pakkaset, omilla rahalla on pärjätty vuosi ja kohta toinenkin, yksin (ja pienesti avustettuna) on piha pidetty edustuskuntoisena ja hevoset hyvinvoivana.

Toivoisin pääseväni enemmän ratsastamaan ja varsinkin treenaamaan ns. kunnolla. Toivoisin, että käytössäni olisi edes toisinaan enemmän sitä kuuluisaa "omaa aikaa". Välillä on ollut viikkoja, jolloin lapsi on ollut hoidossa koko viikon aikana vain n. 2 tuntia ja kaikki muut ajat - yötä päivää - olen ollut yksin vastuussa ponipojasta. Pahinta on hommien keskeytyminen, yhden tarhan siivouksen aikana voit joutua useampaan kertaan mennä vaunuihin katsomaan mikä jälkikasvulla on hätänä tai karsinan siivouksen saat aloittaa parhaimmillaan kolmesti, kun aina tulee jotain lapsenhoidollisia juttuja. Rauha tekemisistä puuttuu.

Sain kommentin siltä ainokaiselta naapurilta tässä jokin aika sitten, että "sää olet niin kauhean pirteä, ahkera ja jaksava, menet edes-takaisin koko ajan ja touhuat kaikenlaista". Samaan aikaan itse mietin, että miten väkipakolla hoidin asioita ja olin aivan kuoleman väsynyt. Täällä kun ei ole mahdollisuutta siihen, että jättää hommat muille. Jos et itse tee, ei ole sitä kuuluisaa "joku" -ihmistä joka tekee puolestasi.

Ei sitä itse aina edes huomaa, kun on loppu fyysisesti ja henkisesti. Tajusin tämän kristallinkirkkaana, kun poika oli ensimmäistä kertaa yökylässä reilun 6 kk iässä. Sain silloin nukkua koko yön ilman ylöshyppimistä, sain rauhassa touhuta hevosten kanssa, puuhastella hieman jotain turhaakin ja harjata pitkän kaavan mukaan ratsuni. Kävin maastolenkillä ja annoin katseen vaeltaa levollisena maisemia ihaillen. Söin hyvin ja kävin hakemassa lapsen takaisin kotiin. Akkuni oli ladattu täyteen ja fiilis oli kuin uudelleen syntyneellä. Olin varmasti paljon parempi äiti tämän pienen "lomani" jälkeen.

On tottakai vielä yksi haave. Löytää tänne isäntä taloon. Jakamaan töitä, osallistumaan arkeen ja näyttämään, että elämää voi olla tämän tontin ulkopuolellakin. Rohkea (tai ainakin palavasti rakastunut, hehheh) mies saa olla, että uskaltaa lähteä mukaan tähän elämänmenoon. Pieniä toiveita kuitenkin on, katsotaan mihin elämä kuljettaa.

Sitkeä olen, kun täällä elän. Olen rohkea, kun uskallan yrittää jatkaa päivästä toiseen. En halua luovuttaa, mutta en tiedä miten pitkään voin jatkaa. Olenko niin kovaluonteinen, että selviän vastaantulevista asioista jatkossakin vai onko totaallinen henkinen romahdus vielä edessä?

Sen kuitenkin tiedän, että olen monen rankan vuoden jälkeen päässyt taas jaloilleni. Askel on kevyt, mieli rauhallinen ja tuntuu, että kellun omassa vaaleanpunaisessa maailmassani todella onnellisena.

Mä liikun kriisistä kriisiin, kuljen komein askelin

* * * Ismo Alankoa otsikkoon lainatakseni * * *

1. LAIDUNKRIISI 
Ensin luulin ja pelkäsin, että tänä kesänä ei hevosille ole riittävästi laidunta syötettäväksi. Huolestuin, etten saanut kuivaheinää riittävästi ostettua varastoon ja olen jo ennen juhannusta pienessä pulassa. Nyt epäilen, että kaksi suomenhevosta ja kaksi minishettistä eivät ehdi pakkasiin mennessä syödä kaikkea sitä peltoa, minkä olen saanut käyttööni! Ja montako paalia kuivaheinää on mennyt kesän aikana? Alle viisi!

Tätä tietä pitkin pitäisi kulkea: vasemmalla tarhailee pari ponia ja oikealla laiduntaa kymmenkunta lehmää

2. LEHMÄKRIISI
Naapurin lypsykarja on päässyt kesäksi ulos laiduntamaan. Meidän eräs hyvä maastolenkkimme kulkee tämän laitumen ohi ja nyt Voitto 5 vee on yhtäkkiä päättänyt (neljättä kesää täällä asuessaan), että lehmät popsivat pieniä suomenhevosia välipalaksi eikä kykene menemään paikasta ohi. Ei mene ratsailta kehottamalla, ei taluttamalla, ei raipalla, ei herkkupaloilla, ei käskemällä, ei rukoilemalla, ei kiukuttelemalla eikä edes peruuttamalla. Vastaavassa kohdassa Pörri 17 vee hieman kääntää katsettaan lehmien suuntaan ja jatkaa tyytyväisesti lampsien matkaansa.

3. TUKKAKRIISI
Mitä tehdä Voiton harjalle?! Pidänkö sitä kiinni, kuten edellisen vuodenkin? Annanko olla auki, jolloin pituus kärsii? Vai leikkaanko lyhyeksi, eihän tuo nyt niin kovin ihmeellinen ole. Suht pitkä, mutta ei liioin paksu.

4. HITAUSKRIISI
Mää olen aivan käsittämättömän hidas! Melkein aina ja jokaisessa asiassa. Eilisen kauniin päivän suunnitelma oli siivota varustehuone. Jep jep, siivosin mää sitä oikein pidemmän kaavan kautta. Mutta. En ehtinyt yhdessä päivässä kuin 1/3 könytä läpi sitä tilaa! Kenellä vaan muulla olisi mennyt pari tuntia koko huoneeseen... Meikäläinen oli taas niin perfektionistisella tuulella, että piti melkeinpä hammasharjalla pestä lattiaakin siellä.

5. IKUISUUSKRIISI
Miten yhdistää lapsi, ponit, hevoset, pihahommat, omakotiasuminen ja tämä kaikki yksin?