Vanha hyvä ystävä

* * * Kenen korvat? Kuka tietää? * * * 

Sitä on näiden kuukausien aikana unohtanut niin paljon. Tämä suomenhevonen, joka on ollut omistuksessani yli seitsemän vuotta, tuntui tänään aivan vieraalle tavatessamme. Ilme Voitolla oli sama kuin aiemminkin, mutta jotain on tapahtunut tässä 1,5 ylläpitovuoden aikana.

En tiedä. Ehkä se on se menetetty tunne. Ei ruuna tuntunut enää omalle. Se tuntui vanhalle hyvälle ystävälle, jonka kanssa ei enää oikein löytynyt yhteistä puheenaihetta vaikka aiemmin ei hiljaista hetkeä ollut milloinkaan.

Voittoa on pidetty hyvin. Se on kaikkien näiden vuosien jälkeen saanut uudenlaisen ruokinnan myötä aivan valtavan paljon lihasta ja koko etuosa on muuttunut edukseen. Harja on lyhentynyt ratsutukkamittaan ja satulakin on vaihtunut uuteen ja sopivaan hevosen muuttuneen mallin myötä.

Pakkohan se on myöntää. Hevonen näyttää nyt paremmalta kuin koskaan täällä kotona ollessaan. Sille on voitu ylläpitokodissa tarjota riittävästi säännöllistä liikuntaa ja treenaaminen on ollut suunnitelmallista.

25.6.2018

Kävin hieman kentällä ratsastamassakin. Se nyt meni ihan miten voi ajatella ratsastuksen menevän pitkän tauon jälkeen. Sanotaanko vaikka että ei nyt ehkä kannata kisoihin suoraan ilmottautua. Sekin on jännä juttu: pari vuosikymmentä aktiivista ratsastustreeniä takana ja sitten sen vaan lopetti kuin autolla seinään ajaen. Pam. Loppu. Voiton lähdön jälkeen olen ollut ratsailla kolme kertaa enkä ole satulaan edes kaivannut.

Täällä ollaan hieman alakuloisin miettein. Olisiko aika luovuttaa ja myydä Voitto ylläpitokotiinsa vai jatkaako näin ja uskoa siihen että jonain kauniina päivänä elämäntilanne on sellainen että hevonen voi vielä kotipihaan palautua.

Ei hyvästi, vaan näkemisiin

Joskus tulee vastaan oman elämänsä rajat, vaikka miten yrittäisi kiertää ja kieltää ne. En tiedä miten alle kouluikäisten lastensa kanssa asuvat, työssäkäyvät, niitä kuuluisia ruuhkavuosiaan elävät perheenäidit pystyvät harrastamaan. Olin siinä tilanteessa että oli pakko myöntää, että minä en pysty.

Jokaisen viikon aluksi ajattelin, että tällä viikolla minä menen ratsastamaan nämä päivät. Tällä viikolla saan touhuttua hevosten kanssa tämän suunnitelman mukaisesti. Ja jokseenkin yhtä monta kertaa kun oli alkuviikosta suunnitelma, oli loppuviikosta myös valtava pettymys. Kun ei vaan sujunutkaan kuten olin toivonut.

Kun ties miten monetta kertaa tajuaa, että edelliseen kolmeen viikkoon ei hevonen ole taaskaan ollut liikkeessä yhteensä kolmea kertaa enempää, on myönnettävä että tämä ei ole hyvä näin.

En tiedä kumpi tuntuu pahemmalta. Mietteet että enkö ole tarpeeksi yrittänyt? Olisinko oikeasti päässyt ratsastamaan viikossa edes muutaman kerran, jos olisin ihan oikeasti järjestänyt asiat? Vai huomio siitä miten päänsä sisällä myöntää että hevosella saattaisi olla asiat paremmin jossain muualla. Jonkun muun käsissä.

Hevoset ovat olleet elämässäni aivan pienestä tytöstä saakka ja ratsastaminen on ollut pakotie pahasta olosta edes hetkeksi ja helpotus elämän murheisiin. Nämä rakkaat kaviokkaat ovat aina kannatelleet seuraavaan päivään.

Nyt on tullut se hetki kun ratsastaminen pään kasassapitämiseen ei olekaan enää vaihtoehto. Pihaan jää kaksi miniponia kuitenkin vielä ja niiden turpaterapiaa saan nauttia jatkossa sen mitä muilta velvollisuuksiltani saan vapaaksi.

Voitto on viikko sitten muuttanut täältä n. 100 km pohjoisempaan suuntaan.
Ei hyvästi, vaan näkemisiin. Toivon.