Ammattivalokuvaajan matkassa

* * * Tarinoita kuvien takaa * * *

Aika: syys-lokakuun vaihde 2017
Paikka: Salon seutu
Kuvaaja: Jaana Vuola

Jaana laittoi viestiä kertoen löytäneensä hienon kuvauspaikan Salon reunamilta ja kyseli lähtisinkö ponin kanssa kuvauksiin vesiputoukselle. Sovimme päivän ja valmistelut olivat valmiit jatkumaan. Meinasin ensin kirjoittaa että valmistelut olivat valmiit alkamaan, mutta olihan takana jo työtä. Jaana oli etsinyt kuvauspaikkaa ja selvitellyt kannattaako sinne lähteä. Tämän jälkeen alkoi vasta mun ja ponin osuus.

Näin äiti-ihmisenä ensimmäinen tapahtuma "kyllä lähden" -vastauksen jälkeen on taikoa perillisilleen hoitopaikka reissun ajaksi. Olin tuolloin vielä äitiyslomalla, joten palkkatyöt eivät olleet este matkalle arkipäivänä. Vetoauto ja traileri hengailevat omassa pihassa, joten niiden suhteen työ oli vain tankkaus sekä yhdistäminen.

Kuvauspäivää ennen yleensä pesen ponin hännän, selvittelen jouhet, siistin orin ulkonäön ja pakkaan tavarat. Mitään sen suurempaa ei mukaan yleensä lähde. Ponilla on päässään nahkariimu ja siihen on kytkettynä tumma sileä nahkahihna. Mukana on ollut myös vakiona varsasta saakka palkkiokuppina toiminut pienen pieni vaalean vihreä pehmosanko sisällään kuivia leivän paloja.

Näiden kuvien kuvauspaikasta itselläni ei ollut etukäteen oikeastaan mitään käsitystä. Jaana tuli sovittuun aikaan kotipihaani (asumme aika lähekkäin) ja huristelimme siitä yhtä matkaa kohteeseen poni kyydissämme. Jaana antoi ajo-ohjeita ja itse sain lähinnä vain arvailla milloin olisimme perillä.

Matkaa tälle kuvauspaikalle kertyi puolisentoista tuntia. Perillä ei odottanut aivan ennakko-odotusten mukainen paikka, joten aluksi jätimme ponin traileriin vielä odottamaan ja lähdimme kävellen katsomaan ympäristöä. Jaana tutki ja pohti sopivia kuvauspaikkoja ja itse kuljin mukana yrittäen näyttää muultakin kuin puusta pudonneelta.

Tämän postauksen alussa on kuva läheltä vesipatoa, pienen matkan päässä putouksesta, ja se on otettu kuvauspaikalta näistä kolmesta ensimmäisenä. Kuvassa vasemmalla on vettä ja oikealla tie, tässä kohtaan kulki polun tapainen ja poni parkkeerattiin siihen. Itse seison kuvan ulkopuolella vasemmalla ja pidän ponin narusta kiinni.

Tämän jälkeen siirryimme paikkaan mitä varten olimme tuonne ajaneet eli putoukselle. Kuvaaja Jaana on itse kuvannut kuvasivullaan tätä otosta näin: "Poni kävi myös pienellä putouksella mutta nyt oli olosuhteet hieman liian hankalat jo joka tavalla, liian pimeää ja vesi virtasi liian kovaa hankalassa maastossa niin ponikin jo meinasi että jotain rajaa 😂 Mutta kaikenlaista pitää käydä katsomassa"

Eli kuten sanottua, ei ihan helppo juttu tämä. Kulku tuohon paikkaan, missä poni seisoo, oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Toki siellä itse rämpi yksinään jotenkin, mutta se että hilaa mukanaan yhden ponin sinne, niin menee jo hieman haastavan puolelle. Ori on erittäin asiallinen ja luottaa sekä itseensä että meihin, joten jyrkkää rinnettä tultiin alas maltillisesti ja pienen pyydä-palkitse-ja-kehu -hetken jälkeen saimme ponin sinne minne Jaana toivoi. Poni oli kuohuavaa vettä kohtaan hieman epäileväinen, mutta seisoi tuossa jokitörmällä kuitenkin paikoillaan. Itse olen ponia alempana herkkukipon kanssa, aika lähellä vesirajaa ja puhelen sille ystävällisesti ja rauhoitellen.

Jaana otti myös parista muusta paikasta kuvia täältä kuvausmiljööstä, mutta lopulta vain nämä kaksi julkaistiin. 

Kännykkäotos kirkolta - oli muuten ihan jäätävän kylmä tuuli tuona päivänä!

Kotimatkalla pysähdyimme vielä Salon keskustassa sijaitsevalle Uskelan kirkolle. Nämä julkisten paikkojen visiitit ponin kanssa tuottavat aina pitkiä katseita, nauravaisia vastaantulijoita ja useimmiten myös juttelemaan pysähtyviä uteliaita. Täälläkin vaihdoimme muutaman sanan kirkon pihalla työskentelevien työntekijöiden kanssa. Olivat kovasti tohkeissaan kun heidän työpäiväänsä tultiin näin erikoisella tavalla ilahduttamaan.

Syy miksi pysähdyimme kirkolle, oli Jaanan tieto siellä olevista hienoista portaista. Näyttipä jopa kuvankin niistä kyseisistä portaista jonkun toisen valokuvaajan ikuistamana. Minälikka reippaana kävelyttelin ponia narussa tietä pitkin ja samalla kauhealla tohinalla kävelin niiden portaiden ohi. Kun Jaana hihkaisi että tässä nämä portaat on, tuli kyllä tahaton nauru. Ihan oikeasti - en edes huomannut niitä super-kuvauksellisia (ovat tosielämässä aivan pienet ja mitättömät) portaita!!! Maailma näyttää valokuvaajan silmin aivan erilaiselta!

Kuva, joka niiden portaiden juurelta on otettu, on aivan ehdoton ykkössuosikkini edelleen kaikista Jaanan ottamista kuvista! Ponin ilme on aivan mahtava! Mielestäni ori näyttää kuvassa aivan siltä kuin hihkuisi "Catch me if you can!!!" ja karauttaisi sitten menemään. Poni on kuvassa ryhdikäs, valpas ja hyväntuulinen. Lieneekö jossain kameran takana tapahtunut jotain jännää juuri kuvaushetkellä.

Enkä ole ainoa, joka on kuvaan tykästynyt. Facebookissa tämä kuva on Jaanan kuvasivulla kerännyt yli tuhat (1000!) tykkäystä! Wau!

Kuvaukset ajoineen veivät aikaa likipitäen koko päivän ja siinä kohtaan missä meidän osuus loppui, alkoi vasta Jaanalla suurin työ. Kuvat olivat toki muistikortilla, mutta vielä ne pitäisi käydä läpi, käsitellä ja parhaimmat julkaista.

Tässä oli hieman tarinaa näiden kuvien takaa. Joku toinen kerta sitten taas uudet ammattikuvaajan kuvat ja ponin pitelijän jutut kuvien ympäriltä. Sitä odotellessa suosittelen lämpimästi tutustumaan Jaanan kuvasivustoihin ja niistä löytyviin upeisiin otoksiin!

Kuvista iso kiitos taitava Jaana Vuola!

Valokuvaaja Jaana Vuola

Instagram: photosby_jaana/

Facebook: photosbyjaana

Kun rämmit suolla ponisi kanssa klo 4.00

Toisinaan sitä huomaa päätyvänsä paikkoihin missä ei ole ennen vieraillut. Tai tilanteisiin, jotka eivät ole tuttuja tai joiden syitä voit vain arvailla. On siis aivan mahdollista tajuta seisovansa Varsinais-Suomalaisella Kurjenrahkan kansallispuiston suoalueella eräänä kesäkuisena yönä kello neljä pidellen alle metrin korkuista poniasi narun päässä.

Olimme etsimässä täydellistä valoa.

Lienee jonkinlainen kohtalon oikku että tapasin useita vuosia sitten näiden kuvien ottajan, Jaana Vuolan. On ollut huikeaa seurata (ja olla hevosteni kanssa osana) Jaanan kehittymistä kuvaajana ja siinä ohessa nähdä sitä työtä mikä pitää tehdä ennenkuin on ensimmäistä kuvaakaan napattu kameraan.

Nämä kuvat liittyvät Jaanan pitämään kuvauksen workshoppiin, minne Miniponiani pyydettiin kameran eteen kuvausmalliksi. Siellähän me sitten törrötettiin upeassa aamuauringossa järven rannalla, suolla, pitkospuilla, pumpulipellolla ja polulla.

Kotimatkalla käytimme vielä harvinaislaatuisen tilaisuuden hyväksemme: kuvia palaneessa metsässä. Palopaikka oli tuore, vain muutamia päiviä vanha, ja ehkäpä sen hengitystä vaikeuttavan, pistävän tuoksun voi melkein kuvastakin haistaa.

Paljon on blogihiljaisuuden aikana ponin ja Jaanan kanssa seikkailtu kamerat mukanamme. Mutta näistä muista retkistä sitten jonain toisena kertana lisää, lupaan laittaa niistäkin kuvia näytille.

Kuvista iso kiitos taitava Jaana Vuola.

Valokuvaaja Jaana Vuola

Instagram: photosby_jaana/

Facebook: photosbyjaana

Suurien tunteiden hevonen

On hevosia ja HEVOSIA.

Osa hevosista on niitä, jotka soljuvat käsiesi läpi jossain elämäsi vaiheessa lähes huomaamatta. Ne tulevat jostain ja sitten ne vaan jatkavat matkaansa jonnekin sen suurempaa numeroa itsestään tekemättä. Antavat sinulle ehkä oppia, muistoja ja lisää kokemusta, mutta eivät pääse sinussa pintaa syvemmälle.

Sitten on niitä The Hevosia, joiden laukanrytmi on samalla taajuudella sydämesi kanssa. Ne eivät kysele saavatko muuttaa talliisi asumaan, eivätkä kyseenalaista onko elämäntilanteesi optimaalinen. Ne iskevät kuin taistelevan orin takajalat ja tainnuttavat sinut tahtoonsa. Vuosien varrella keinuttavat sinua taivaan ja helvetin välillä, ottavat paljon ja antavat vielä enemmän. Ja kun ne ovat poissa, tuntuu kuin mitään ei olisi jäljellä.

Vasemmalla Porre, oikealla Voitto.

Porre on se hevonen, joka pelkällä katseellaan jättää vangikseen, kiertää kavionsa ympärille ja salpaa hengityksesi. Kun tällaisen mahdin ote heltiää, sitä on yksikseen eksyksissä. Maisemat on tutut, polku on sama, mutta jotain on muuttunut.

Kun yksi hevonen on antanut kaiken ja vielä enemmän, ei ole enää paluuta entiseen. Asteikon nollakohta on kalibroitunut uudelleen vaatien lisää. Kaikkea verrataan Porreen. Siihen hevoseen, joka on suurien tunteiden hevonen.

 

Voitto on todella laadukas hevonen, siinä on näköä, kokoa ja kykyä. Mutta Porre oli vielä enemmän. Kun on kokenut asiat niin voimakkaina, on vaikea nähdä hyvät ja erittäin hyvät asiat riittävinä. Porren kanssa kaikkia oli superlatiivia. Paras, voimakkain, laadukkain, komein ja niin edelleen. 

Porre oli myös tärkein.

Jo Porren elinaikana muistan todenneeni että tämän hevosen jälkeen loppuu myös hevosharrastukseni. Toivon että tässä toteamuksessani olen ollut väärässä. Vielä ei ole Voiton aika palata kotiin, mutta ei ole myöskään se aika kun nimeni kirjoitetaan kauppakirjaan myyjänä. Voitolle saattaa olla oma tehtävänsä odottamassa elämässäni. Jotain sen suuntaista ainakin tunnen, muutenhan olisin jo rahaa rikkaampi ja hevosta köyhempi.

Antaa ajan näyttää.

Viimeisiä kertoja Porren kanssa yhdessä. Heinäkuun alku 2015.

Kuvista iso kiitos taitava Jaana Vuola.

Kuvissa Porre ja Voitto kesällä 2015.

Valokuvaaja Jaana Vuola

Instagram: photosby_jaana/

Facebook: photosbyjaana

Kolmekymppinen

Kuva: Jaana Vuola 2015

Tässä mää nyt istun. Kolmekymmentä vuotta ja kolme päivää vanhana. Enkä oikein tiedä miltä pitäisi tuntua. Olenko mää nyt sitten aikuinen? Ainakin seuranjäsenkortissa lukee seniori, joten kai mää sitten olen semmoinen. Seniori? Ai kauheeta!

Nuorelta tässä vielä tuntuu vaikka eletystä elämästä kertovat rypyt syvenevät. Ei kolota, ei ole kovin pitkää vikalistaa eikä ole edes dosettia täytettynä erivärisillä pillereillä. Toisaalta, kun katson elämääni taaksepäin, onhan tässä vettä virrannut Aurajoessa aikas paljon. Tuntuu epätodelliselta, että olen aloittanut ratsastuksen vuonna 1996 eli 20 vuotta sitten! Silloin oli valkoiset narusatulavyöt, erivärisillä naruilla punoen päällystetyt otsapannat ja satulanmuotoiset satulahuovat. Oli tallipäiväkirjavihot, jotka täyttyivät päivittäin pitkistä "siivosin karsinan ja revin hoitohevoselleni ämpärillisen ruohoa" -tyyppisistä tarinoista ja se ylpeys, kun tallinomistaja oli kirjoittanut nimeni hoitajalistaan.

Paljon on muuttunut ja tapahtunut vuosien varrella, mutta yksi on pysynyt - hevoset. Nuoruudestani suurin osa muistoista liittyy jotenkin hevosiin. On ollut erilaisia valmennuksia, kisareissuja, kesäpäiviä tallikavereiden kanssa, öitä satulahuoneen lattialla, monen monta loppuunkulutettua korttipakkaa ja se lähes loputtomalta tuntunut aika. Ei ollut kiire eikä tehtävälista painanut ryhtiä kumaraan.

Näissä ruuhkavuosissa rämpiessäni meinaan aina toisinaan unohtaa sen elämässä eteenpäin kantaneen voiman ja alan päässäni hahmotella myynti-ilmoituksia hevosistani. Riittävän pitkään kun arki kuormittaa eikä pakoreittiä ole ollut, alkavat hevoshommatkin tuntua taakalta ja pakolliset rutiinit niiden kanssa raskailta. Kun yömyöhällä lappaa kakkaa, hoitaa itsensä verille raapineen kesäihottumaisen kutinaa, raahaa heinäpaaleja viimeisillä voimillaan ja ottaa vielä muhkean tällin sähköaidasta, sitä todella rehellisesti harkitsee koko touhun lopettamista.

Kuva: Marjut Myller 2015

Sitten tulee se päivä kun silmät tuikkivat, hymy on metrin leveä ja oman hevoslauman erinomaisuudesta joutuvat kuulemaan kaikki. Erittäin onnistunut ratsastustunti, aivan huikean upeaa laukkaa ohjasajossa esittänyt hevonen, rotunäyttelyssä valtaisan kehupaljouden saanut poni... Jokin sellainen onnistuminen, jonka ansiosta arki on hetken aivan hatarapilveä.

Mutta miksi on niin vaikeaa laittaa itsensä kaikkien asioiden yläpuolelle ja antaa mahdollisuus kokea niitä hetkiä, jotka tuovat hyvää fiilistä? Olen varmasti parempi äiti ja oma hyvinvointini on korkeammalla, kun pääsen toisinaan eroon kaikista velvotteista ja saan harrastaa hevosten kanssa. Mutta siitäkin huolimatta on aivan valtava kynnys hetkeksi irtaantua arjen pakotteista ja pyytää lapselle hoitajaa muutamaksi toviksi, jotta pääsen yksin ja häiriöttä hevostouhuihin. Aina on siivottavaa, ruokaa tehtäväksi, kaupassakin pitäisi käydä tai ihan vaan koen, että muiden hommat ovat tärkeämpiä kuin hevosharrastukseni. Oma on lapsenikin ja velvollisuuteni on hoitaa sekä ohtaja parhaalla mahdollisella tavalla nuorta isäntää elämässään eteenpäin.

Kun mietin aikaa taaksepäin, en ymmärrä, miten tähän on tultu ja miten olen jaksanut. Täysin yksinhuoltajana, vaikean lapsen kanssa, vanhassa talossa, hevosten omistajana ja kotitallin pitäjänä. Miten olen elänyt kaiken sen surun ja muutoksen läpi, joita elämä on eteeni asetellut. Miten on askel kantanut seuraavaan päivään kun rahaa on ollut vähemmän kuin vähän, murheen määrää olisi voinut mitata millä vain isolla asteikolla ja miten lähellä sitä on ollut vain luovuttaa.

Kuva: Jaana Vuola 2015

Mutta kuten sanottua. Tässä mää edelleen olen. Vanhempana, muutaman hippusen ehkä viisaampana, ja kaikesta selvinneenä. En ole oppinut olemaan stressaamatta hevosten liikkumattomuudesta, lapsi ei ole mainittavasti helpompi arjessa kuin aiemminkaan ja kaikki raha menee mikä tuleekin, mutta toisinaan on sentään jo varaa ostaa kaappiin suklaalevy pahan päivän varalle.

On tässä pieniä tulevaisuuden suunnitelmiakin ettei nyt ihan vaan murheessa kelluta ja surkeudessa snorklata. Tai on tämä ehkä vähän isompikin suunnitelma: Luovuttaa ei saa ja asuntolainan viimeistä erää kohti mennään - silloin on meitsin viiskymppiset! :)

Sitä sanotaan kovaksi naiseksi,
joka rikkouduttuaan eheytyi,
oppi säätelemään aikansa, rakkauden.
Joka pysyi ihmisenä,
otti itseään kädestä
ja kasvoi.
Teki työnsä,
ei murtunut asioiden painosta
ei paennut seinien sisään,
ei nyhjännyt nurkissa,
hallitusti avoin.

- Arja Tiainen -

Miinus kakskytseitsemän

Oli muuten kylmää muutama päivä! Ihan hirmusen kylmää! Mutta eipä mitään, Tarulandiassa asustelee pakkasta kestäviä yksilöitä. On karvasta suomenhevoista, on pari pallomahaista villapalloa ja sitten on yksi, yksi tuota ööööööö, taitavasti kerrospukeutuva pilkkihaalariin piiloutuva tallinpitäjä.

Tarulandiassa asustelee näin vuoden alkupäivinä jo vuosien ajalta tuttu kolmikko:

Helmikuu 2013

Suurensuuri Suomenhevosruuna MÄNTYMÄEN VOITTO. Vode kääntyi nyt jo seitsemän vuotiaaksi ja jos ennen pystyi kertomaan ruunan olevan kilpahevonen, niin nykyisin herra on enää vain hevonen. Syö, juo, kakkii ja on ponien kiusattava sekä toisinaan kuljettaa omistajatartaan pitkin puskia tai syviä huokauksia päästellen jopa joskus myös maneesin pehmeillä puruilla.

Jos luoja suo, saattaapi tämä yksilö esiintyä kuluvan vuoden aikana myös kilpailuissa. Siitä en mene yhtään mitään sanomaan, että onko laji koulua, esteitä, valjakkoa tai jotain ihan muuta. Vuodessa on niin monta päivää ja mahdollisuutta! Katsotaan siis mitä tulossa on! Vai onko tulossa yhtään mitään, sekin on vaihtoehtona. En ota stressiä.

Tammikuu 2015. Kuva: Jaana Vuola

Voiton lisäksi täällä asustelevat miniponiorit HURJA-URMAS ja NOT AT ALL LU ART. Hurkki on kuvassa vasemmalla oleva vaaleampi poni ja tällä kolmivuotiaalla nelivuotiaalla ei ole Tarulandiassa oikeastaan mitään järkiperusteista funktiota. Täällä tuo pieni poni on vuosia hengaillut ja hengailkoon jatkossakin.

Toinen poni, tuo nimihirviö, on kultarakkaani ja silmäteräni! Superluonteinen, erittäin hyvä suorittajaponi ja näyttelytähti! Miniponi viisveen suunnitelmiin on tälle vuotta kirjoitettu muutama rotunäyttely ja villinä haaveena on myös päräyttää valjakkokisoissa menemään. Saattaapi kesällä olla luvassa miehisiä työtehtäviäkin, jos laitellaan aluilleen uusia miniponeja.

7.1.2016

Jos ulkona on ollut aikas rapea keli, niin eipä sitä pipoa ole sisälläkään kannattanut ennen reippaampaa talon lämmitystä ottaa pois. Sisälämpötila +12,9 astetta - miten ihanan maalaisromanttista! Siinä missä sisällä on vesiputkia sulateltu, on samaan aikaan ollut tyytyväinen alkeelliseen talliinsa. Ei vesijohtoa, ei jäätyviä paikkoja, ei murheita vaikka pakkasta olisi tosi paljonkin! Kesän tarha-aitaremontin jäljiltä kiertää sähkökin aidassa, aivan mahtavaa!

Tämmöistä täällä. Niin ja susihavaintoja. Pitäkää peukkuja, ettei ponit kelpaa susihukkien sapuskaksi.

#willyouslowdownformenow?

Kun tuttu huippukuvaaja Jaana etsi kuvamallia tämän hetken "hittikuviin", kuulin itseni vastaavan "mää voin tulla".

Jos et ole tästä tempauksesta vielä kuullut, voit lukea TÄÄLTÄ lisää. Kampanjan idea perustuu siihen, että miehet hidastavat vauhtia nähdessään vähäpukeisia naisia.

Tämä juttu jakaa mielipiteitä kovasti. Osa paheksuu kunnolla ja osasta tämä on hupaisaa hauskaa hyvällä idealla. Itse koin tämän harmittomaksi huviksi ja koska ylin kuva on julkaistu myös kampajan facebook- sivulla 32 000 seuraajan nähtäville, päätin että kyllä näitä kuvia muutaman voi täälläkin näyttää.

Jos joku pohtii, miten Voitto valmisteltiin viime sunnuntaina kisaan, niin tässä vastaus!
Kuvat on napattu ilta-auringossa lauantaina  22.8.2015.