LISÄTIETOA:

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Sä tsiigaat voittajaa!

* * * Tulin voittamaan, en anna minkään seisoo tiellä. 
Jippikayjei-hei-hei, sä tsiigaat voittajaa. 
Tulin voittamaan, en anna minkään seisoo tiellä. 
Jippikayjei-hei-hei, sä tsiigaat voittajaa. * * *


Minishet. o. Not At All Lu Art (-11)
Shetlanninponien rotunäyttely 19.8.2018
Mynämäki
Tuomari Linzi Cave, GB
 
Lauantai-ilta. Poni tallin ketjuissa kiinni, esikoinen kirmaa pitkin pihaa ja kuopus istuu rattaissa ja nirisee. Orin vasemman etujalan kenkä on siirtynyt pois paikoiltaan, kilisee tosi paljon naulojen helpattua ja näin ollen kenkä on irroitettava. Pikku juttu, mitä nyt seuraavana päivänä olisi rotunäyttely. Pikku juttu sekin että kengän poisoton jälkeen kavio näyttää aivan räjähtäneeltä. Kai sitä nyt yhdellä kengällä voi esiintyä ulkomaan(kin) tuomarille, voihan? 


Sunnuntaiaamu. Kello on seitsemän. Kuopus herää ja on täynnä vauhtia. Nappaan pikkuisännän kainalooni, puen haalariin ja kipittelen kovalla tohinalla suoraan ulos. Sataa vettä. Eilen kiillottamani poni hengailee aivan litimärkänä laitumella ja tulee taas mieleen jättää reissu tekemättä.

Sunnuntain keskipäivä. Oripoika on saatu kuivatettua, kiillotettua uudelleen ja yksikenkäisenä näytettyä kehässä näyttelypaikalla. Tulos on selvillä.

I palkinto
Luokkavoittaja
Champion Mini
Paras Suomessa syntynyt mini


Tadaa! Miniponi on tuomarin mieleen. "Very nice! Very, VERY NICE!!
Saadaan kotiinviemiseksi kaikki palkinnot mitä minishettiksille on saatavilla, hupsis.

Sunnuntai-iltapäivä. Kova nälkä. Lähdin kotoa asenteella: nopea reissu - ei turhaa tavaraa mukaan. Eli ei eväitä itsellä eikä ponilla, fiksua! Arvuuttelen pitkään jäänkö odottamaan BIS-kehää vai hilpaisenko takaisin kotio. Lopulta jään. Kyllähän sitä omenalla ja porkkanalla terve nuori nainen yhden puolipäiväisen selviää.

BIS-kehä. Paljon poneja. Lopulta vain viisi parasta jäljellä. Näytetään ravia kierros ja mennään kaartoon seisomaan keskelle. Kaksi ponia poistuu. Seison hölmistyneenä kehän keskellä ori vierelläni ja meitä on enää kolme jäljellä. Sitten meille tuodaan iso pokaali!

BIS III !!!!

Ihan jotain mieletöntä!!! Yli viisikymmentä ponia ja mun, MUN!!!, minishettis on näyttelyn kolmanneksi paras!!!!! Tuo poni on aivan uskomaton!!! En voi kuin nauraa!!! 



Viimeiseen saakka mietin voinko edes lähteä reissuun. Yksikenkäinen, todella lihava, märkä poni ja ajattelin että se on kaukana parhaimmasta kunnostaan. Kaikesta huolimatta - upea tulos! UPEA PONI! Tuntuu mahtavalta!


sunnuntai 5. elokuuta 2018

Eliittiponipostia!


Perjantaina postilaatikosta löytyi ponipostia. Me saimme kutsun shetlanninponien Eliittinäyttelyyn! Kyseessä on parin vuoden välein järjestettävä kutsunäyttely, johon kutsutaan näyttely- ja käyttöluokissa menestyneitä poneja.

Piti hetken aikaa miettiä, ja täältä blogistakin tarkistaa, mutta kyllä se asia ihan näin on miten kutsukin kertoo. Miniponi on elokuussa 2016 ollut Metsämäessä näyttelyssä pokaalijahdissa ja sieltä tämän kutsunkin itselleen on ansainnut. Viime vuonna taisin näyttää orin yhdessä näyttelyssä (ja tänä vuonna en vielä siinä yhdessäkään), joten hieman on näyttelyinnostus allekirjoittaneella hiipunut menneistä vuosista.

Miniponi on jo jonkinlainen konkari Eliittinäyttelyssä. Kaksi vuotta sitten ori esiintyi Kangasalalla ja sitä edellisen kerran vuonna 2013 olleessa Eliitissä Kirkkonummella.

Eliitissä 2016

Ihan missään verkkareissa tänne ei kannata lähteä ponia taluttamaan vaan kuten kutsussa mainitaan "Eliittinäyttelystä pyritään luomaan juhlava tilaisuus, joten sekä yleisöltä että ponien esittäjiltä toivotaan perinteistä englantilaistyylistä pukeutumista".

Onneksi vaatekriisi selätettiin jo kaksi vuotta sitten edellisessä Eliitissä, minne poni niinikään sai kutsun aikoinaan, ja samat vaatteet on tallessa edelleen. Ainoa pieni mutta tässä on vain se että meistä kahdesta ori ei ole ainoa niitä kiloja lisää keräillyt... Mutta noh, ei vielä murehdita turhia. Enhän ole edes päättänyt lähdetäänkö tuonne!


lauantai 4. elokuuta 2018

Ammattivalokuvaajan matkassa

* * * Tarinoita kuvien takaa * * *


Aika: syys-lokakuun vaihde 2017
Paikka: Salon seutu
Kuvaaja: Jaana Vuola

Jaana laittoi viestiä kertoen löytäneensä hienon kuvauspaikan Salon reunamilta ja kyseli lähtisinkö ponin kanssa kuvauksiin vesiputoukselle. Sovimme päivän ja valmistelut olivat valmiit jatkumaan. Meinasin ensin kirjoittaa että valmistelut olivat valmiit alkamaan, mutta olihan takana jo työtä. Jaana oli etsinyt kuvauspaikkaa ja selvitellyt kannattaako sinne lähteä. Tämän jälkeen alkoi vasta mun ja ponin osuus.

Näin äiti-ihmisenä ensimmäinen tapahtuma "kyllä lähden" -vastauksen jälkeen on taikoa perillisilleen hoitopaikka reissun ajaksi. Olin tuolloin vielä äitiyslomalla, joten palkkatyöt eivät olleet este matkalle arkipäivänä. Vetoauto ja traileri hengailevat omassa pihassa, joten niiden suhteen työ oli vain tankkaus sekä yhdistäminen.

Kuvauspäivää ennen yleensä pesen ponin hännän, selvittelen jouhet, siistin orin ulkonäön ja pakkaan tavarat. Mitään sen suurempaa ei mukaan yleensä lähde. Ponilla on päässään nahkariimu ja siihen on kytkettynä tumma sileä nahkahihna. Mukana on ollut myös vakiona varsasta saakka palkkiokuppina toiminut pienen pieni vaalean vihreä pehmosanko sisällään kuivia leivän paloja.

Näiden kuvien kuvauspaikasta itselläni ei ollut etukäteen oikeastaan mitään käsitystä. Jaana tuli sovittuun aikaan kotipihaani (asumme aika lähekkäin) ja huristelimme siitä yhtä matkaa kohteeseen poni kyydissämme. Jaana antoi ajo-ohjeita ja itse sain lähinnä vain arvailla milloin olisimme perillä.

Matkaa tälle kuvauspaikalle kertyi puolisentoista tuntia. Perillä ei odottanut aivan ennakko-odotusten mukainen paikka, joten aluksi jätimme ponin traileriin vielä odottamaan ja lähdimme kävellen katsomaan ympäristöä. Jaana tutki ja pohti sopivia kuvauspaikkoja ja itse kuljin mukana yrittäen näyttää muultakin kuin puusta pudonneelta.

Tämän postauksen alussa on kuva läheltä vesipatoa, pienen matkan päässä putouksesta, ja se on otettu kuvauspaikalta näistä kolmesta ensimmäisenä. Kuvassa vasemmalla on vettä ja oikealla tie, tässä kohtaan kulki polun tapainen ja poni parkkeerattiin siihen. Itse seison kuvan ulkopuolella vasemmalla ja pidän ponin narusta kiinni.


Tämän jälkeen siirryimme paikkaan mitä varten olimme tuonne ajaneet eli putoukselle. Kuvaaja Jaana on itse kuvannut kuvasivullaan tätä otosta näin: "Poni kävi myös pienellä putouksella mutta nyt oli olosuhteet hieman liian hankalat jo joka tavalla, liian pimeää ja vesi virtasi liian kovaa hankalassa maastossa niin ponikin jo meinasi että jotain rajaa 😂 Mutta kaikenlaista pitää käydä katsomassa"

Eli kuten sanottua, ei ihan helppo juttu tämä. Kulku tuohon paikkaan, missä poni seisoo, oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Toki siellä itse rämpi yksinään jotenkin, mutta se että hilaa mukanaan yhden ponin sinne, niin menee jo hieman haastavan puolelle. Ori on erittäin asiallinen ja luottaa sekä itseensä että meihin, joten jyrkkää rinnettä tultiin alas maltillisesti ja pienen pyydä-palkitse-ja-kehu -hetken jälkeen saimme ponin sinne minne Jaana toivoi. Poni oli kuohuavaa vettä kohtaan hieman epäileväinen, mutta seisoi tuossa jokitörmällä kuitenkin paikoillaan. Itse olen ponia alempana herkkukipon kanssa, aika lähellä vesirajaa ja puhelen sille ystävällisesti ja rauhoitellen.

Jaana otti myös parista muusta paikasta kuvia täältä kuvausmiljööstä, mutta lopulta vain nämä kaksi julkaistiin. 

Kännykkäotos kirkolta - oli muuten ihan jäätävän kylmä tuuli tuona päivänä!

Kotimatkalla pysähdyimme vielä Salon keskustassa sijaitsevalle Uskelan kirkolle. Nämä julkisten paikkojen visiitit ponin kanssa tuottavat aina pitkiä katseita, nauravaisia vastaantulijoita ja useimmiten myös juttelemaan pysähtyviä uteliaita. Täälläkin vaihdoimme muutaman sanan kirkon pihalla työskentelevien työntekijöiden kanssa. Olivat kovasti tohkeissaan kun heidän työpäiväänsä tultiin näin erikoisella tavalla ilahduttamaan.

Syy miksi pysähdyimme kirkolle, oli Jaanan tieto siellä olevista hienoista portaista. Näyttipä jopa kuvankin niistä kyseisistä portaista jonkun toisen valokuvaajan ikuistamana. Minälikka reippaana kävelyttelin ponia narussa tietä pitkin ja samalla kauhealla tohinalla kävelin niiden portaiden ohi. Kun Jaana hihkaisi että tässä nämä portaat on, tuli kyllä tahaton nauru. Ihan oikeasti - en edes huomannut niitä super-kuvauksellisia (ovat tosielämässä aivan pienet ja mitättömät) portaita!!! Maailma näyttää valokuvaajan silmin aivan erilaiselta!

Kuva, joka niiden portaiden juurelta on otettu, on aivan ehdoton ykkössuosikkini edelleen kaikista Jaanan ottamista kuvista! Ponin ilme on aivan mahtava! Mielestäni ori näyttää kuvassa aivan siltä kuin hihkuisi "Catch me if you can!!!" ja karauttaisi sitten menemään. Poni on kuvassa ryhdikäs, valpas ja hyväntuulinen. Lieneekö jossain kameran takana tapahtunut jotain jännää juuri kuvaushetkellä.


Enkä ole ainoa, joka on kuvaan tykästynyt. Facebookissa tämä kuva on Jaanan kuvasivulla kerännyt yli tuhat (1000!) tykkäystä! Wau!

Kuvaukset ajoineen veivät aikaa likipitäen koko päivän ja siinä kohtaan missä meidän osuus loppui, alkoi vasta Jaanalla suurin työ. Kuvat olivat toki muistikortilla, mutta vielä ne pitäisi käydä läpi, käsitellä ja parhaimmat julkaista.

Tässä oli hieman tarinaa näiden kuvien takaa. Joku toinen kerta sitten taas uudet ammattikuvaajan kuvat ja ponin pitelijän jutut kuvien ympäriltä. Sitä odotellessa suosittelen lämpimästi tutustumaan Jaanan kuvasivustoihin ja niistä löytyviin upeisiin otoksiin!

Kuvista iso kiitos taitava Jaana Vuola!
Instagram: photosby_jaana/
Facebook: photosbyjaana

perjantai 3. elokuuta 2018

Kuti Kuti -kuulumisia

Kun herätyskellos soi etkä vielä olis halunnut nousta.


Outo kesä. Tosi outo! Kaksi edellistä kesää on tämän kutinaponin kanssa olleet enemmän ja vähemmän tuskaisia, mutta tänä vuonna (tähän saakka) kaikki on ollut ihan hirmusen helppoa. Poni ei kutia, mutta tokikaan ei ole ilmassa mitään ötököitä mitkä kutittaisivat edes. 


Hurmas on ollut tunnollisesti loimensa alla tähän saakka kaikista helteistä huolimatta, mutta nyt on uskaliaasti menossa eläinkoe. Tapahtuuko jotain pahaa, jos ponilla ei olekaan loimea? Mitään kutinaa ei siis ole nyt esiintynyt ja uskalsin sunnuntaina ottaa loimen pois. Tällä hetkellä on torstai kääntymässä perjantaiksi. Orit ovat yöt laitumella ja päivät tarhassa missä on käytössä pihattokatos (= vapaa mahdollisuus hangata). 

Olen seurannut ponia sen siirryttyä aamulla tarhan puolelle. Hurmas menee toki suoraan hankaamaan itseään, mutta rahnuttaa kaulaansa tai harjaansa minuutin kaksi ja tepastelee sen jälkeen mökkiin sisälle aloittelemaan päivälepoaan. Koko päivänä se ei sitten enää hankaakaan, tai mikäli hankaa niin en ole sitä nähnyt eikä harjassa tai hännässä ole vaurioita.

Niskaan saa jo koskea ihan kuin mitä tahansa normaalihevosta!


Tässä on kesän aikana tullut myös paljon onnistumisia tämän aran ja jo syntymässä säikähtäneen ponin kanssa ja lisää tulee koko ajan! Tämän viikon riemujuhlan aiheena oli etutukan pesu. Ihan oikeasti tämä tapahtui! Otin kahden litran kauhaan vettä, nostin kauhan tuohon otsatukan juurelle päätä vasten ja nostin kaikki herran otsahaivenet sinne kuuppaan kastumaan. Sitten vaan shampoota ja huuhtelu. Eikä poni sanonut toimenpiteeseen mitään! Tätä jos olisin mennyt viime kesänä kokeilemaan, niin olisinkohan edes hengissä enää.



Loimi on kestänyt oikein hyvin, vaikka se saisi olla yhtä tai kahta kokoa pienempi ollakseen aivan sopiva. Nyt oli vasta ensimmäinen reikä eikä sekään ollut kuin päällikankaassa. Pesin takin ja samalla paikkasin repeämän. Onneksi sitä on tämmöinen muinaisjäänne ja osaan sekä kykenen käyttämään aivan tavallista neulaa ja lankaa. Hih hih.

Hyvin menee edelleen - mutta menköön!

torstai 2. elokuuta 2018

Miniponi ja esiintyminen valjakkoajoareenoilla


Tarkkuus- ja kouluajokilpailu
Riihimäen ratsastajat
Riihimäen ravirata, 28.7.2018
- HeC kouluohjelma 2.4p, avoin II-poniyksiköille
- HeB tarkkuusajo +30 cm, avoin kaikille
 
Huh huh. Siinäpä ne oleellisimmat lauantain kisareissusta kahteen sanaan tiivistettynä.

Heräsin (lue: kuopus heräsi) viisi minuuttia ennen kellojen pirinää ja sentään päivän käynnistyminen oli näin ollen suorastaan ensiluokkainen. Mukaan lähtevällä apukäsiparilla ei ollut ihan yhtä hyvin mennyt ja tämä heräilikin useamman soittoni jälkeen kotoaan siinä kohtaan kun hänen olisi pitänyt olla jo tekemässä lähtöä kanssani.

Reissuun kuitenkin päästiin, vaikkakin melkein tuntia aiottua myöhemmin. Tämä ei sinänsä lopulta ollut edes huono juttu, koska kisakeskuksessa oli hommat leviänänsä vielä siinä kohden kun ensimmäisenä ilmoittauduin kansliassa.

Olin suunnitellut klo 9.15 olevani valjastamassa ponia ja puoli kymppi aloittamassa verryttelemään. Lopputulos oli kuitenkin se että liki vartin yli yhdeksää tarkkuusrata oli vasta valmis ja pääsimme opettelemaan sitä! Pieni paniikinpoikanen meinasi hiipiä pään sisälle, mutta sain otettua 16 portin rataa haltuuni kolmessa kävelykerrassa sen verran että uskoin selviäväni siitä.
 
 
Alkuun vaikutti siltä että rata tulee näyttämään allaolevalta. Kisajärjestäjä ei ollut innokas nostamaan tuulen vuoksi numeroita kunnolla näkyville (kaatuvat), mutta ilmeisesti kisaajien mutina sai mieltä hieman muuttumaan. Maata vasten olevista porttinumeroista ei saisi paljoakaan apua ajaessa, koska ne näkisi vasta aivan kohdalla.


Olin koulukokeen ensimmäinen lähtijä klo 10. Poni oli valjaissa klo 9.50 ja verkkakentällä olimme klo 9.55. Ei mennyt edes tiukille? Eihän? Muita ei vielä siinä kohden näkynyt ja tietysti sillä hetkellä kun huristelin orin kanssa kisaradalle, ilmestyi kaksi seuraavaa starttaajaa kentän vierelle. Mitäpä tekee uljas ajokkini? Hävittää keskittymiskykynsä, meinaa pullistaa silmänsä päästään ja huutaa kavereilleen kurkkupilli suorana.


Poni ei ollut kontrollissa riittävästi ja itse taisin jäädä matkustelemaan liiaksi. Videolla ei jotenkin näytä kuitenkaan niin pahalta miltä tuntui. Oli muuten pieni yllätys, että oli kisatakkipakko vaikka lämpöä oli sen liki +30 astetta jo heti aamusta alkaen. 
 
Tämä oli ensimmäinen kouluajoratamme. Tai ollaan pari vuotta sitten laatuponikisoissa hieman vastaavaa esitetty, mutta ei varsinaista koulurataa siis kuitenkaan. En ole mikään kovin osaava ajuri vielä, eikä ponistakaan voi sanoa että rautaista rutiinia löytyisi. Teimme sen mitä tällä hetkellä osasimme tässä tilanteessa näyttää ja ihan kohtuullinen suoritus se lopulta oli. 


Olin yllättynyt kun sain arvostelupaperit käsiini. Saatiin 60 %! Ja vielä enemmän olin hämmästynyt kun näin kouluajon tulokset kaikkien valjakoiden osalta. Koulukokeeseen osallistui (kaikki luokat huomioiden) 11 valjakkoa ja niistä meidän lisäksi vain neljä (4!) sai yli 60 % tuloksen. 


Kouluajosta siirryimme suoraan tarkkuusradan lämmittelyalueelle odottelemaan että tarkkuusajo alkaa. Osallistuimme +30 cm luokkaan eli keilojen väli oli kärryjen leveys +30 cm. Tämä leveys on meille se tavallisin kisaleveys ollut ja tuntuu kohtuullisen helpolta. Verryttelyalueelta ilokseni huomasin että liki kaikki porttinumerot olivat pystyssä ja hyvin näkyvillä. Helpottaa tosi paljon ajamista kun on varma että on menossa oikealle portille.


Tarkkuusrata meni helpon tuntuisesti läpi. Poni eteni reippaasti mitään kyttäämättä ja muistin portit minne kääntää milloinkin. Harmillisesti vaan ajoin sarjalle huonosti ja pallo kohdasta 12A kopsahti alas. (Eipä oltu ainoita, kukaan ei virheittä rataa ajanut.) Ori eteni ihan hyvää vauhtia, mutta eihän tuollainen tappijalka mikään Usain Bolt ole. Onnistuimme saamaan vieläpä 3 virhepistettä lisää ylitetystä enimmäisajastakin.


Videoilla on näkyvissä ponin liikkeessä jotain mikä ei ole ihan ookoo. En ole vielä oikein osannut päättää onko se eniten kuskin kädestä johtuvaa vai jotain muuta. Minipienellä ponilla on oikeasti aivan äärettömän tarkkaa miten siitä ohjasta pitää ja kääntää. Se vähän mitä ollaan valmennuksessa päästy käymään, on ainakin avannut silmät sille miten paljon aivan huomaamattani jarrutan ja estän ponin etupään liikettä kädelläni. Toisekseen ori on tällä hetkellä todella lihava, oikein löllyvä ihrakasa, joten tuskin sekään mitään liitokavioliikehdintää helpottaa. Koulukisakentällä oli pohja aikas heikkolaatuinen, joten koulukokeessa näkyvä epämääräisyys on ainakin joiltain osin siitä. Samaa kun ei näy enää tarkkuusradalla.

Tsemppiruusukkeiden kanssa ja kokemusta rikkaampina pääsimme joka tapauksessa kotimatkalle. Valtavan paljon on töitä tehtävänä mikäli ensi vuonna aiomme päästä kokeilemaan 2-tason luokkia. Siinä se meidän tavoite kuitenkin on, ihan näin julkisestikin kerrottuna. 

perjantai 27. heinäkuuta 2018

Tarinoita tosielämästä, osa 768


Kilpailuihin valmistaudutaan huolellisesti. Hyvissä ajoin tutustutaan kilpailukutsuun, valitaan sopiva kilpailuluokka, harjoitellaan tehtäviä, suunnitellaan miten valmistaudutaan viimeiset päivät ja miten kilpailupäivänä toimitaan. Mukaan kisareissulle otetaan riittävästi apukäsiä ja valmistetaan tietysti herkulliset kisaeväät. Edellisenä iltana mennään ajoissa nukkumaan ja aamulla ollaan virkeinä oikeassa aikataulussa lähdössä reissuun. Kisapäivä sujuu iloisesti ja kotiin tullaan tyytyväisinä.

Vai mites se menikään?

Kisoihin muistetaan ilmottautua ja ihme kyllä kipakin toimii. Ponia ei treenata sen enempää valmentajan katseen alla kuin kentälläkään pyörimällä. Osallistujakirjettä tavataan viimeisenä iltana lasten iltapalan aikaan kauheassa möykässä ja koulurataa kirjoitetaan ruutupaperille saman aikaisesti. Lasten nukahdettua poni kaivetaan pihan perältä talliin ja hännästä pestään suurimmat liat pois. Kello 22.10 on hyvä aika käydä ajamassa ponilla hiukan ja todeta videolta ponin näyttävän aivan jäätävän kamalalta. Lähellä puoltayötä trailerin ja vetoauton yhdistyttyä, vetoauto alkaa kirkua punaista airbag-valoa. Hienoa. Kouluradan kulusta ei vieläkään ole mitään tietoa, ehtiihän sitä autossakin opetella kisapaikalle körötellessä. Eikä mitään eväitäkään tietenkään tarvita, matkalta sitten vaan jostain jotain, ehkä.

Herätykseen aikaa alle kuusi tuntia ja sen jälkeen poni kärryyn, ipanat autoon ja peukut pystyyn että kaikki tarvittava on mukana. Huomenna VOVMP (= vakavasti otettava valjakkominiponi) starttaa 1-tason valjakkokisoissa. Ilman apulaista ei sentään tarvitse tällä kertaa lähteä reissuun. Yksi rohkea vapaaehtoinen on uskaltautumassa lastenhoitaja-poninhoitaja-maagroomi-kartturi-jokapaikanapu -rooliin.

Nyt virittelemään riittävä määrä herätyskelloja että on edes teoreettinen mahdollisuus herätä ajoissa. Huomenna mennään! Huiiiiiii!


torstai 26. heinäkuuta 2018

Kun rämmit suolla ponisi kanssa klo 4.00


Toisinaan sitä huomaa päätyvänsä paikkoihin missä ei ole ennen vieraillut. Tai tilanteisiin, jotka eivät ole tuttuja tai joiden syitä voit vain arvailla. On siis aivan mahdollista tajuta seisovansa Varsinais-Suomalaisella Kurjenrahkan kansallispuiston suoalueella eräänä kesäkuisena yönä kello neljä pidellen alle metrin korkuista poniasi narun päässä.

Olimme etsimässä täydellistä valoa.


Lienee jonkinlainen kohtalon oikku että tapasin useita vuosia sitten näiden kuvien ottajan, Jaana Vuolan. On ollut huikeaa seurata (ja olla hevosteni kanssa osana) Jaanan kehittymistä kuvaajana ja siinä ohessa nähdä sitä työtä mikä pitää tehdä ennenkuin on ensimmäistä kuvaakaan napattu kameraan.

Nämä kuvat liittyvät Jaanan pitämään kuvauksen workshoppiin, minne Miniponiani pyydettiin kameran eteen kuvausmalliksi. Siellähän me sitten törrötettiin upeassa aamuauringossa järven rannalla, suolla, pitkospuilla, pumpulipellolla ja polulla.


Kotimatkalla käytimme vielä harvinaislaatuisen tilaisuuden hyväksemme: kuvia palaneessa metsässä. Palopaikka oli tuore, vain muutamia päiviä vanha, ja ehkäpä sen hengitystä vaikeuttavan, pistävän tuoksun voi melkein kuvastakin haistaa.

Paljon on blogihiljaisuuden aikana ponin ja Jaanan kanssa seikkailtu kamerat mukanamme. Mutta näistä muista retkistä sitten jonain toisena kertana lisää, lupaan laittaa niistäkin kuvia näytille.


Kuvista iso kiitos taitava Jaana Vuola.
Instagram: photosby_jaana/
Facebook: photosbyjaana