LISÄTIETOA:

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Ei hyvästi, vaan näkemisiin


Joskus tulee vastaan oman elämänsä rajat, vaikka miten yrittäisi kiertää ja kieltää ne. En tiedä miten alle kouluikäisten lastensa kanssa asuvat, työssäkäyvät, niitä kuuluisia ruuhkavuosiaan elävät perheenäidit pystyvät harrastamaan. Olin siinä tilanteessa että oli pakko myöntää, että minä en pysty.

Jokaisen viikon aluksi ajattelin, että tällä viikolla minä menen ratsastamaan nämä päivät. Tällä viikolla saan touhuttua hevosten kanssa tämän suunnitelman mukaisesti. Ja jokseenkin yhtä monta kertaa kun oli alkuviikosta suunnitelma, oli loppuviikosta myös valtava pettymys. Kun ei vaan sujunutkaan kuten olin toivonut.


Kun ties miten monetta kertaa tajuaa, että edelliseen kolmeen viikkoon ei hevonen ole taaskaan ollut liikkeessä yhteensä kolmea kertaa enempää, on myönnettävä että tämä ei ole hyvä näin.

En tiedä kumpi tuntuu pahemmalta. Mietteet että enkö ole tarpeeksi yrittänyt? Olisinko oikeasti päässyt ratsastamaan viikossa edes muutaman kerran, jos olisin ihan oikeasti järjestänyt asiat? Vai huomio siitä miten päänsä sisällä myöntää että hevosella saattaisi olla asiat paremmin jossain muualla. Jonkun muun käsissä.


Hevoset ovat olleet elämässäni aivan pienestä tytöstä saakka ja ratsastaminen on ollut pakotie pahasta olosta edes hetkeksi ja helpotus elämän murheisiin. Nämä rakkaat kaviokkaat ovat aina kannatelleet seuraavaan päivään.

Nyt on tullut se hetki kun ratsastaminen pään kasassapitämiseen ei olekaan enää vaihtoehto. Pihaan jää kaksi miniponia kuitenkin vielä ja niiden turpaterapiaa saan nauttia jatkossa sen mitä muilta velvollisuuksiltani saan vapaaksi.

Voitto on viikko sitten muuttanut täältä n. 100 km pohjoisempaan suuntaan.
Ei hyvästi, vaan näkemisiin. Toivon.

8 kommenttia:

  1. Samaa mietin aikanaan kun oli mahdollisuus toteuttaa unelma ja ottaa kavioeläimiä kotiin. Ostin shettikset, koska näin jo edessäni tämän saman tilanteen ruuhkavuosia elävänä äitinä <3. Olen tyytyväinen tähän ratkaisuun. Käyn harvakseltaan ratsastamassa muualla ja shettiksiä voi hoitaa ja liikuttaa lasten kanssa ajamalla, ratsastamalla, poniagilityllä jne. Eikä tarvitse ottaa liikutuksesta stressiä <3.

    Pikkuhiljaa lasten kasvaessa siirrytään sitten yhtä kokoluokkaa isompaan jne.

    VastaaPoista
  2. Tsemppiä! Onneksi siellä pihassa on kuitenkin vielä turpaterapeutteja <3

    Linkki blogiini ->Pörheää Menoa

    VastaaPoista
  3. Joskus on aika luopua, mutta joskus sitten aika ottaa takaisin kun sopiva hetki tulee :). Saat todennäköisesti jo siitä energiaa, ettei tarvitse miettiä ratsastuksia ja liikutuksia. Turpaterapeuteille ei liene samalla tavalla tavoitteita. Mukavaa alkukevättä ja enemmän aikaa elämääsi!

    VastaaPoista
  4. I feel you! Kauan olet jaksanut. Mä väsyin puolessa vuodessa. Tosin siihen vaadittiin pieni vastoinkäyminen, että sen ymmärsin ja onneksi ratsulle löytyi edullinen tallipaikka samalta kylältä ja varsalle myös hyvä paikka. Kiva, että saat pidettyä ponit kaverina niin et jää vaille turpaterapiaa!

    VastaaPoista
  5. Mulla on ollut hevoset omassa pihassa 16 vuotta. Enimmillään oli 4 ajohevosta, 2 tiinettä tammaa ja niiden kesälliset varsat. Kaikki omia. Tällä hetkellä omistan yhden 2v shettiksen ja senkin kanssa mietin mitä teen. Mulle oli myös aiemmin hevoset nimenomaan se henkireikä. Mutta kun ahdistus ja paha olo rahanmenosta, ajanmenosta, neljän lapseni "laminilyömisestä" kun äiti harrastaa, kasvoi vaan liian suureksi että hevosista tuli ainoastaan välttämätön pakko, oli aika tyhjentää talli. Nyt pystyn jo hengittämään. Kyllä ne ponit tarjoaa sulle ihan varmasti hevosenhajua ja paskanmättöä, ja jos kaipuu hevosen selkään kasvaa kovaksi niin varmasti kavereilta löytyy siihen tarkoitukseen sopivia lainaratsuja. Tsemppaan täysillä! Viisas ratkaisu.

    VastaaPoista
  6. Tsemppiä! :) Mulla ei ole edes lasta ja silti nämä talvet ovat yhtä tuskaa jaksamisen ja ajan riittämättömyyden kanssa. Kolme omaa hevosta pihassa ja työ, johon menee matkoineen joka ikinen arkipäivä 8-18 välinen aika. Ei tässä hirveesti ratsastella... ehkä kerran viikkoon kiipeän hevosen selkään. Tämä talvi on tuonut vielä omat haasteensa, kun pimeällä ei ole mitään paikkaa missä voin hevosta liikuttaa. Viikonloput on vapaat töistä mutta silloin käyn tervehtimässä ja auttamassa yli 7-kymppisiä vanhempiani ja joskus olisi kiva siivoilla kotona, laittaa ruokaa yms. Ei oo helppoo.

    VastaaPoista
  7. Voi mä niin samaistun tähän! Tsemppiä!

    VastaaPoista