Kolmekymppinen

Kuva: Jaana Vuola 2015

Tässä mää nyt istun. Kolmekymmentä vuotta ja kolme päivää vanhana. Enkä oikein tiedä miltä pitäisi tuntua. Olenko mää nyt sitten aikuinen? Ainakin seuranjäsenkortissa lukee seniori, joten kai mää sitten olen semmoinen. Seniori? Ai kauheeta!

Nuorelta tässä vielä tuntuu vaikka eletystä elämästä kertovat rypyt syvenevät. Ei kolota, ei ole kovin pitkää vikalistaa eikä ole edes dosettia täytettynä erivärisillä pillereillä. Toisaalta, kun katson elämääni taaksepäin, onhan tässä vettä virrannut Aurajoessa aikas paljon. Tuntuu epätodelliselta, että olen aloittanut ratsastuksen vuonna 1996 eli 20 vuotta sitten! Silloin oli valkoiset narusatulavyöt, erivärisillä naruilla punoen päällystetyt otsapannat ja satulanmuotoiset satulahuovat. Oli tallipäiväkirjavihot, jotka täyttyivät päivittäin pitkistä "siivosin karsinan ja revin hoitohevoselleni ämpärillisen ruohoa" -tyyppisistä tarinoista ja se ylpeys, kun tallinomistaja oli kirjoittanut nimeni hoitajalistaan.

Paljon on muuttunut ja tapahtunut vuosien varrella, mutta yksi on pysynyt - hevoset. Nuoruudestani suurin osa muistoista liittyy jotenkin hevosiin. On ollut erilaisia valmennuksia, kisareissuja, kesäpäiviä tallikavereiden kanssa, öitä satulahuoneen lattialla, monen monta loppuunkulutettua korttipakkaa ja se lähes loputtomalta tuntunut aika. Ei ollut kiire eikä tehtävälista painanut ryhtiä kumaraan.

Näissä ruuhkavuosissa rämpiessäni meinaan aina toisinaan unohtaa sen elämässä eteenpäin kantaneen voiman ja alan päässäni hahmotella myynti-ilmoituksia hevosistani. Riittävän pitkään kun arki kuormittaa eikä pakoreittiä ole ollut, alkavat hevoshommatkin tuntua taakalta ja pakolliset rutiinit niiden kanssa raskailta. Kun yömyöhällä lappaa kakkaa, hoitaa itsensä verille raapineen kesäihottumaisen kutinaa, raahaa heinäpaaleja viimeisillä voimillaan ja ottaa vielä muhkean tällin sähköaidasta, sitä todella rehellisesti harkitsee koko touhun lopettamista.

Kuva: Marjut Myller 2015

Sitten tulee se päivä kun silmät tuikkivat, hymy on metrin leveä ja oman hevoslauman erinomaisuudesta joutuvat kuulemaan kaikki. Erittäin onnistunut ratsastustunti, aivan huikean upeaa laukkaa ohjasajossa esittänyt hevonen, rotunäyttelyssä valtaisan kehupaljouden saanut poni... Jokin sellainen onnistuminen, jonka ansiosta arki on hetken aivan hatarapilveä.

Mutta miksi on niin vaikeaa laittaa itsensä kaikkien asioiden yläpuolelle ja antaa mahdollisuus kokea niitä hetkiä, jotka tuovat hyvää fiilistä? Olen varmasti parempi äiti ja oma hyvinvointini on korkeammalla, kun pääsen toisinaan eroon kaikista velvotteista ja saan harrastaa hevosten kanssa. Mutta siitäkin huolimatta on aivan valtava kynnys hetkeksi irtaantua arjen pakotteista ja pyytää lapselle hoitajaa muutamaksi toviksi, jotta pääsen yksin ja häiriöttä hevostouhuihin. Aina on siivottavaa, ruokaa tehtäväksi, kaupassakin pitäisi käydä tai ihan vaan koen, että muiden hommat ovat tärkeämpiä kuin hevosharrastukseni. Oma on lapsenikin ja velvollisuuteni on hoitaa sekä ohtaja parhaalla mahdollisella tavalla nuorta isäntää elämässään eteenpäin.

Kun mietin aikaa taaksepäin, en ymmärrä, miten tähän on tultu ja miten olen jaksanut. Täysin yksinhuoltajana, vaikean lapsen kanssa, vanhassa talossa, hevosten omistajana ja kotitallin pitäjänä. Miten olen elänyt kaiken sen surun ja muutoksen läpi, joita elämä on eteeni asetellut. Miten on askel kantanut seuraavaan päivään kun rahaa on ollut vähemmän kuin vähän, murheen määrää olisi voinut mitata millä vain isolla asteikolla ja miten lähellä sitä on ollut vain luovuttaa.

Kuva: Jaana Vuola 2015

Mutta kuten sanottua. Tässä mää edelleen olen. Vanhempana, muutaman hippusen ehkä viisaampana, ja kaikesta selvinneenä. En ole oppinut olemaan stressaamatta hevosten liikkumattomuudesta, lapsi ei ole mainittavasti helpompi arjessa kuin aiemminkaan ja kaikki raha menee mikä tuleekin, mutta toisinaan on sentään jo varaa ostaa kaappiin suklaalevy pahan päivän varalle.

On tässä pieniä tulevaisuuden suunnitelmiakin ettei nyt ihan vaan murheessa kelluta ja surkeudessa snorklata. Tai on tämä ehkä vähän isompikin suunnitelma: Luovuttaa ei saa ja asuntolainan viimeistä erää kohti mennään - silloin on meitsin viiskymppiset! :)

Sitä sanotaan kovaksi naiseksi,
joka rikkouduttuaan eheytyi,
oppi säätelemään aikansa, rakkauden.
Joka pysyi ihmisenä,
otti itseään kädestä
ja kasvoi.
Teki työnsä,
ei murtunut asioiden painosta
ei paennut seinien sisään,
ei nyhjännyt nurkissa,
hallitusti avoin.

- Arja Tiainen -

Kun oot ihan pihalla

* * * Valjakkoajon SM-kilpailut 2016 * * *

Niin paljon kuin määkin olen elämäni aikana kiertänyt ratsastuskisoja, hevostapahtumia ja kaikenmaailman muita hevos-liitteisiä häppeninkejä, oli hevossivistyksessäni valjakkoajon kokoinen aukko.

Kautta rantain jostain kuitenkin pikkulinnut visertelivät, että tämän vuoden valjakkoajon SM-kisat kisataan aivan meidän lähellä tänä viikonloppuna. Lapsivapaata, sateetonta, lyhyt matka eikä muutenkaan yhtään mitään muita kuin paljon hyviä syitä pakata itsensä ja kameransa autoon ja lähteä ihmettelemään meininkiä.

Oli aikas jännä saapua kisapaikalle. Olin aivan pihalla. Siis kirjaimellisesti ja ei-niin-kirjaimellisesti. En ollut ollenkaan tietoinen siitä minne mennä, mitä tapahtuu, miten tapahtuu ja milloin tapahtuu. Valjakoita meni ees ja taas, osa meni kovaa ja osa meni hiljaa.

Rohkeasti kuitenkin töppöstä toisen eteen ja ihmismassan suuntaan. Ensin ihmettelin yhdessä paikassa ja pienen hahmottamisen jälkeen siirryin toiseen paikkaan ja virittelin kameran. Muutaman tunnin kun seurasi valjakoita, oppi näkemään esteiden järjestyksen ja sen miten rata kierretään.

Pakko myöntää, että emmää kyllä vieläkään ymmärrä miten ne esteet kuului suorittaa. Tuntui että kaikki menivät eritavalla ne ja aina vaan kuulutettiin "ei virheitä". Lienee ehkä sopiva aika yleissivistää itseään vielä lisää ja tutustua lajiin sekä sääntöihin pikkuisen syvemmin.

Eilen oli jo ollut ensimmäinen osa kisasta, koulukoe. Tänään startattiin maraton, jonka mää näen hyvin pitkälti samanlaisena kuin kenttäkisojen maastokokeen. Oli vettä, erilaisia esteitä ja kovaa vauhtia! Huomenna kisan viimeistelee tarkkuuskoe.

Todella mielenkiintoinen päivä! Oikeasti! Mullahan olisi heti yksi passeli hevonen tähän lajiin, mutta mutta. En nyt ainakaan ihan vielä lupaa että meikäläinen ja Vode valjakkoajossa startataan. :)

Tämä poni oli mun suosikki - ihan supermakee!

(Jos joku haluaa tältä päivältä kuvia, niin laittakaa viestiä tuntomerkkien kera lively@suomi24.fi

Taitaapi kaikista puolenpäivän jälkeen B-osuudelle startanneista olla jotain kuvia.)

Sun poni on paksu!

* * * Totesi hollantilainen tuomari rotunäyttelyssä * * *

Minishet. o. Not At All Lu Art (-11)

Shetlanninponien rotunäyttely 20.8.2016

Turku, Metsämäen ravirata 

Tuomari G.J. Jaspersen, HOL

Hienosti vilkkuu tennarin pohjatkin kun laittaa tämmösen orhin vierellä juoksuksi...

Äsh. Nämä rotunäyttelyt ovat tosi tylsiä tapahtumia. Tulin, näin, voitin jne. tälläkin kertaa. Emmää oikein tiedä edes miksi mää Miniponia näissä näyttelyissä kuljetan (okei, tänne oli puoli tuntia ajomatkaa), kun useimmiten poni on luokassa yksin.

I palkinto

Luokkavoittaja

Champion Mini Senior

Tässä hurjassa yhden ponin luokassa Miniponi oli luokkavoittaja (wuuhuu) ja saamallaan ykköspalkinnolla myös Champion-tittelin saaja. Se mistä olen oikeasti todella iloinen, oli että eräs 2-vuotias komea nuori miniorhi nappasi parhaan suomessa syntyneen minishettiksen palkinnon! Ei me niitä kaikkia pystejä kotiin haluta, annetaan muillekin. :)

Mää tiesin, että tuo poni on kesän laitumella makoilun jäljiltä hyvinkin pönäkkä. Enkä nyt ainakaan enää voi väittää etten tietäisi, koska tuomarikin oli samaa mieltä. "Sun ponisi on paksu. Jos se olisi ohuempi, se liikkuisi vielä paremmin". 

Onhan tuo orhi näissä kuvissakin ihan komea! Mää ainakin tykkään! Ja hämmentyneenä ihastelen tuota harjan ja hännän puhtautta. Perjantaina iltapuhteiksi hinkkasin ja huuhtelin ja näyttelypäivänä jouhien kuivuttua ihmettelin että ompas sillä oikeasti vaaleat jouhet. Ihan vaan pikkusen oli tainnut mudassa kieriminen ja vihreällä tahkoaminen värjätä, ohhoh.

Jos kaikki ei olekaan kunnossa?

12.8.2016

Kaiken pitäisi olla hienosti. Treenit sujuvat, hevonen on reipas, se syö hyvin ja näyttää tyytyväiseltä oloonsa. Mutta siltikin on sellainen inhottava kylmä väre selkäpiissä, että onko kaikki sitä miltä näyttää? Onko kaikki sittenkään kunnossa?

Eipä ole kakkapalleroisten koostumuksessakaan moitittavaa.

Aiemmasta tiedän, että toisinaan se ajatuksissa oleva epäilys ei ole vain epäilys, vaan joskus myös täyttä totta. Jos tuntuu, että jotain on vialla, yleensä jotain myös on. Mutta kun en vaan tiedä mitä!

En tiedä miksi hevonen treenasi perjantaina erinomaisen hyvin, mutta onkin seuraavana päivänä toisesta takasestaan epämääräinen. Treenin jälkeen oli hyvät loimet, yöllä oli fleecetakki ja sadeloimi laitumella, kuljetuksessa oli BOT-selkälämmitin sekä fleeceloimi ja alkukäynnitkin olivat 20 minuuttia. Ravissa eikä laukassa näkynyt mitään eikä käynnissäkään koko aikaa. Mutta kun näkyi, niin näkyi todella selkeästi.

Hevonen liikkui eilen kisoissa reippaasti, mutta oli jotenkin outo. Suun aukominen oli epätyypillistä eikä sitä voinut laittaa pelkästään kankikuolaimen kiristymiseen. Vaikka kankiohja roikkui löysänä, Voitto kulki suu auki. Ei koko aikaa, mutta niin paljon että häiritsi itseäni. Tuomarit eivät tästä rokottaneet pisteitä.

Koska tämä outo fiilis on nyt seurannut jo hieman aikaa ja Voitto on (valitettavasti itselleen tyypillisesti) taas hieman pudottanut painoaan sekä lihaksiaan, käytin ruunan jo perjantaina ennen treenejä klinikalla verikokeen verran. Arvot olivat jees siltä osin mitä tutkittiin. Mitään erityisen laajaa tutkimuspakettia ei katsottu, vaan vain ne arvot joista oltiin huolissaan ja joissa on aiemmin ollut häikkää.

Eläinlääkäri kehui, että Voitto näyttää nyt ainakin paljon paremmalta kuin viime keväänä kun viimeksi ruunaa tutkittiin. Silloinhan oli myös se musta-tuntuu-että-nyt-on-jotain-vikaavikaavikaa -fiilis ja Voitto hiekkakuvattiin, ultrattiin sekä tähystettiin mitään löytämättä.

Toki, jos yritän järkevästi ajatella, saattaa liikkeen epäpuhtaus liittyä vain ja ainoastaan sateesta märkään ja erittäin liukkaaseen laitumeen. Kolmikko laukkaa ja loikkii siellä sen verran railakkaasti, että ei tarvitse kovinkaan ihmeellistä liikesarjaa tehdä liukastuakseen. Tämä olisi kovin looginen vastaus ja yritän sen kanssa nyt hiljentää päässäni pyörivää murhetta.

Voitto saa jatkaa loimen alla hengailua ja ottaa nyt pienen loman tähän välin. Huomenissa hummat siirtyvät vielä uudelle pienelle laidunlohkolle muutamaksi päiväksi ja sen jälkeen sadekelien jatkuessa taitaakin kutsua jo talvitarha. Niin se kesä vaan tuli ja meni, vaikka itselläni on vasta ensimmäinen kesälomaviikko lopuillaan.

Kaikesta huolimatta hilpeän hyvää uutta viikkoa!

Vastatuulta

Loimihaan Loikat

Koulukisat 2-tasolla 13.8.2016

  LoimURa/ Valmennuskeskus Loimihaka, Loimaa

Helppo A:1 2009

 

Kauden kolmannet kisat. Ei nyt mitään järisyttävän mahtavaa menestystä olla kahdesta ensimmäisestä kisasta saatu tällä kaudella, mutta silti oli tänään pienen pieni usko hyvään tulokseen. Ei nyt mennyt kuitenkaan ihan silleen kuin Strömsössä.

Maija teki eilen, perjantaina, meidän kotitreenikentällä viimeistelyratsastukset ja Voitto oli todella hyvä! Siis oikeasti! Erittäin hyvä! Tänään sitten kuitenkin nousukiito päättyi kuin kanan lento. Pläts.

 

Voitto oli jo verryttelyssä jotenkin oudonoloinen. Kulki suu auki ja joku juttu itseäni häiritsi kentänlaidalle. Maija oli selässä kuitenkin luottavainen eikä ollut huolissaan. Radalle lähdettiin ja ennen alkutervehdystä jo näin, että Voitto ottaa oikealla takajalalla paljon lyhyempää askelta. Tuijotin asiaa hetken aikaa, mutta Maija siirtyi hetipian raviin eikä silloin enää näkynyt mitään.

 

Tämä ohjelma ratsastetaan lyhyellä kouluradalla ja se ei yhtään anna armoa. Ohjelmassa on tehtävää ihan riittävästi eikä hengästystaukoja ole. Voitto teki miehen työn ja suoritti ensimmäisen näin vaikean ratansa rikkeittä. Tietysti sitä aina suuresti voi jossitella ja parantaa, mutta noin yleisesti ottaen meni hyvin! 

 

Mutta. Se takajalka. Kaksinkertaisella arvosanalla olevista keskikäynneistä tuli nelosta ja kommenttia epäpuhtaasta käynnistä. Siinä sai sitten vilkuttaa sille sijoitukselle pettyneenä. Maija oli tyytyväinen rataan ja yritti tsempata, että sijoitus olisi tullut jos Voitto olisi kävellyt kuten normaalisti kävelee. 

Tulos 60,673 % ja luokassa sija 6/10.

Jäi taas kisoista alavireinen fiilis. Ei aina voi voittaa jne., mutta silti masentaa. Se me sovittiin, että ens kerralla, jos sellainen vielä tulee, mennään nivelsuitsituksella. Jos tuurit kääntyisivätkin. 

Ei ole kisaradalta kuvia eikä videoita. Verkasta otin muutaman räpsyn. Mutta jos kaivamalla kaivaa positiivista, niin eipähän kisapaikalla satanut! Se on enemmän kuin kauden kahdella aiemmalla kisareissulla.

Kutisevan Kesäkolttu

Tämmönen pötkylä sieltä ViljarShopin vaaleanpunaisesta kääreestä paljastui. Miniponin uusi ihottumapuku. Valinta loimessa oli lopulta aikasten helppo. Halusin ihan perusloimen koossa 85 cm. Aivan sama onko seeprakuosia, punanen, vihreä, pilkullinen vaiko tavisharmaa. Selailin valikoimaa ja kaikkien ehdokkaiden kohdalla oli iloisia uutisia: valitettavasti tuote on loppu varastosta tai tilaustuote, toimitusaika n. 14 vrk.

Lopulta jo soitinkin kyseiseen liikkeeseen ja pyysin, että myykään mulle nyt joku loimi, joka on sopivan kokoinen! Jooooo, löytyi yksi 100 cm QHP-merkkinen ihottumaloimi, joka on naftia mallia eli pitäisi istua n. 90 cm loimikoon otukselle. Yksi sellainen laitettiin pakettiin tulemaan ja jäin pitämään peukkuja pystyssä sopivasta kaavusta.

Varsinainen kaapu sieltä sitten tulikin. Tai sanotaanko, että tuo mun pygmi ei oikein istu vissiin standardikokoihin. Loimi on mukavan kevyt, mutta mittasuhteet ovat meidän otuksen päällä vinksallaan.

Plussaa loimi saa materiaalistaan ja kaulakappaleestaan. Kaulakappale pysyy hyvin ylhäällä ja se on tilava ainakin tämmöisellä rimppakaulaisella. Miinusta tulee mahakappaleen vöistä, toinen vyö on liian pitkä lyhimmillään ja toinen on liian lyhyt pisimmillään. Aikani pyörittelin ja kääntelin tuota irtonaista mahaläppää käsissäni, mutta ei se oikein voi istua kuin yhdellä tavalla, koska kiinnitykset tulevat etujalkojen välistä. Myös takajalkojen ympäritulevat jalkaremmit ovat mitoitettu jollekin pikkasen treenatummalle reisilihaspullistelijalle. Jalkaremmeissä riittäisi paljon lyhyempikin mitta meillä.

Tämmönen lainapeite tuo kaapu neljän päivän käyttökokemuksen mukaan on. Edestä ihan jees, mutta takaa lepattaa kuin parempikin taikaviitta. Helposti hakeutuu jostain syystä vinoon eikä liian suuri koko ainakaan yhtään edesauta asiaa.

Tässä lähitulevaisuudessa kun mää innostun, niin kaivelen mun ikälopun rautaisen antiikkiompelukone-Toyotan kaapista ja huristelen semmoisen reippahan 20 cm loimea lyhyemmäksi. Uskoisin, että sen jälkeen loppuu tuo taikaviitan hulmuaminen pienen ponin pyrstön takana.

Tämän kanssa mennään ainakin tämä kesä. Ponia ei vissiin nyt ole kutittanut! En ole yhtään nähnyt raaputtamista ja ainakin hännän alunen on erinomaisessa kunnossa aiempaan nähden. Toisaalta... Täällä on nyt koko viikon joko satanut, tuulenut tai satanut ja tuulenut, joten mikään lentokonetta pienempi ei tällä kelillä ole oikein kyllä lennossa pystynytkään olemaan.

Ps. Tuo pallosilmähysteerikkoponi pääsi yllättämään todella pahasti! Pukeutui loimeensa erittäin coolisti laitumella ilman riimua, ilman apukäsiä ja ilman paniikkia! Sinne se sukelsi kaulakappaleeseen ja odotti tyynen rauhallisesti että kaivan pään näkyviin. Uskomatonta.

Pps. ViljarShopille KIITOS erinomaisesta asiakaspalvelusta ja nopeasta toimituksesta!

Kesäkutinaponin kuulumisia

* * * KutiKutiKuti KraapsKraaaps edelleen vaan * * *

Kun kutittaa niin pitää kutittaa takaisin.

Kutinamestoilta taas tervehdys! Viikon luontoääni on ollut raapsraaps ja hinkutihinkuti eli ei mitään erityisen uutta tai ihmeellistä täällä. Ponia kutittaa ja mää pesen sekä rasvaan - ihan perussettiä siis.

Pahimmat vauriokohdat ovat ääripäissä. Silmien ympäriltä on raavittu karvat pois ja hännäntyven reunoilla on iho paikoitellen melkeinpä kokonaan auki. Lisäksi on jännissä kohdissa myös karvattomia, jopa verestäviä haavoja: nälkäkuoppien päällä, sään lähellä harjan vierellä ja jopa etujalkojen sisäsyrjillä. Lieneekö tullut siitä piehtaroimisesta maata vasten.

Mää tuossa aiemmin höpisin jo siitä, että olen tilannut Hurmakselle ihottumaloimen. Päätin samantien panostaa Snuggy Hoodsiin ja klikkailin merten takaa tänne saapuvaksi loimiosan sekä erillisen kaulakappaleen hupulla ja pukemista helpottavalla vetoketjulla.

Otin pienimmän mahdollisen ns. taviskoon (pienemmät vain erikoistilauksella tuplakalliilla...) ja TSADAAA, tähän kokoon olisi mahtunut kaksi miniponia peräkkäin. Hurmas näyttää tuossa ylemmässä kuvassa pesun jäljiltä lähinnä kärsivältä ja mr. Miniponi on kiinnostunut onko hänen laumaansa tullut kenties uusi asukas kun väri on noin jännä.

Tässä vielä erikseen tämä hieno KAULAPALA kiinteällä hupulla. Hekoheko. Se olisi yksinään jo ollut suunnilleen ponin pituinen. Tämmöinen tarina tällä loimella ja onnea loimelle uuteen kotiin! Tämän takin visiitti täällä tontilla oli ikävän lyhyt.

Tällä setillä me mennään nyt.

Solhedsin seerumin myötä iho alkoi hilseillä tosi paljon ja koin sen huonona asiana. Pullon loputtua siirryin siihen mitä kotoa löytyi iso säästöpakkaustuubi: Bepantheneen. On muuten ihan ykköshyvä! Olen vain kerran päivässä iltaisin levittänyt tätä hännänjuureen, otsatukan alle ja missä milloinkin on ollut jotain ihovauriota. Hännän alunen on tosi hyvännäköinen ja itse häntämartokin on oikein jees. Mielestäni hännästä on jouhien katkeaminen loppunut eli kutina on vähentynyt ehkäpä.

Shampoossakin olen mennyt jokseenkin siitä mistä aita on matalin. Ostin jotain halppis tervashampoota ja se on tuntunut toimivan tehtävässään kelvollisesti. Pääasiassa pesen vain vedellä, mutta kun poni viikonkin kuorruttaa itseään tomuun, pölyyn ja muuhun maa-ainekseen, alkaa olla kutinapaikoissa ihan kiva sympioosi niillä ja meitsin levittämällä tahmealla bepanthenella...

Älkää välittäkö junttivaatteista, olen maalanut taloa.

Hoitorutiini on muutenkin alkanut löytyä. Olen todennut että ponin hilaaminen talliin kunnon pesua varten on paljon isompi paha kuin se että kannan ihanalla synttärilahjaksi saamallani (kiitos vaan Marjut! ;)) vaaleanpunaisella kastelukannulla vettä laitumelle.

Poni riimuun ja käteen naru, kastelukannu polven ja toisen käden varaan ja kolmannella kädellä pöyhin kutiavaa aluetta. Neljännellä kädellä pyrin estämään kahden laidunkaverin parveilua aivan samassa neliömetrissä meidän kahden, minun ja Hurmas-ponin, kanssa.

Haastetta hommaan tuo kastelukannu, josta alkaa veden vähenemisen myötä kuulua loiskuvaa ääntä. Poni ei pidä siitä eli lähtee liikkelle, koska poni lähtee liikkeelle alkaa loiske kuulua enemmän. Ja koska loiskuvaa ääntä kuuluu enemmän, poni menee alta pois kovempaa. Ja koska... jne. Eli tosi helppoa ja kivaa. Jes!

Bepanthen osaa sentään käyttäytyä. Se istuu täydellisesti korkki aukinaisena taskuun ja sieltä on yhdelläkin kädellä ääreist helppoa puristaa tarvitsemansa määrä tavaraa. Levittyy harjan juureen hieman hankalasti, mutta ei mahdoton juttu kuitenkaan.

... ja mitä tulee ihottumaloimeen, niin en ihan vielä luovuttanut sen suhteen. Eilen pakettilähetti hurautti pihaan ja toi terveisiä Huittisten suunnalta. Tästä lisää seuraavalla kerralla!