LISÄTIETOA:

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Päiviä Porretta

Kuva: Jaana Vuola 28.6.2015 - KIITOS!

Seuraavaksi kaksi viikkoa on kulunut ilman Porrea. Tuntuu surulliselle. Kaunis kiitos kaikille teille viestein ja kommentein muistaneille!

On ollut yksi ja ainoa hevonen, jonka olen yhdistänyt aina itseeni. Se, joka on tuntunut täysin omalta, jonka eteen on tehty kaikki mahdollinen ja enemmänkin ja joka on ollut koko aikuisikäni mukanani päivästä toiseen. Hevonen, joka ensisilmäyksellä iski kuin sata salamaa. Se huikea olotila, kun heti tiesin, että tämä se hevonen on - minun hevoseni.

Sanoin aina, että Porre on se, joka heinäkunnastani lähtee viimeisenä. Hevonen, jolla on paikka luonani ja joka ei milloinkaan lähde eteenpäin. Naureskelin, että vielä 10 vuoden päästäkin ruuna voi täällä tepastella harmaantuneena. 

Kuitenkin tämän vuoden keväällä eräänä iltana huomasin, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Papparainen ontui. Mitään selkeää syytä ei kotikeinoin löytynyt ja kun hevonen meni kipeämmäksi kesän mittaan, oli pakko tehdä ratkaisu. Halusin antaa ruunalle vielä sen mitä voin. Päästää pois mielummin hieman liian aikaisin, kuin hieman liian myöhään.

Seisoin ystäväni rinnalla melkein viimeiseen saakka. Kuljetin aamulla teurastamon pihaan, hoidin paperiasiat kuntoon, juttelin eläinlääkärin kanssa ja viimein otin ruunan viimeistä kertaa ulos trailerista. Leivänpala suuhun, narun ojentaminen henkilökunnalle ja hyvästit. Pian kaikki oli ohi. Elämäni hevonen oli lähtenyt taivaslaitumille. Halusin tehdä tämän matkan itse, ilman apua, aivan kuin melkeinpä minkä vaan reissun Porren kanssa tähänkin saakka. 

Porren myötä sammui osa hevosharrastuksen mielekkyydestä, en pysty sitä kieltämään. Nyt elellään hissukseen ja katsotaan miltä hevoselämä alkaa maistua ilman parasta ystävääni.

8 kommenttia:

  1. Lämpimät osanottoni. Tiedän hyvin miltä tuntuu kun hevoslaumasta puuttuu ne/se jonka vuoksi on kokenut sitä hommaa tehneensä, minä lähetin viime syksynä taivaslaitumille kaksi sellaista. Surun jälkeen tulee kuitenkin myös helpotusta (vaikka sellaista ei kai saisi sanoa ääneen), kun jäljellejäävät ovat enää "vain hevosia".

    VastaaPoista
  2. Kiitos.

    Ja tuo viimeinen lause on ollut täälläkin ajatuksissa. Jos (ja kun) haluan päättää tämän hevosteluleikin, se jopa onnistuu. Ei ole niin vahvaa tunnesidettä yhteenkään kaviolliseen täällä etteikö voisi myynti-ilmoitusta naputtaa.

    Vanhempi miniponi on sellainen, joka sopii sielunmaisemaani ja katseessa on sellaista ilmettä, josta pidän. Siitä en oikein tiedä, että olisiko se miten kevyin perustein myynnissä. Sitten kuitenkaan.

    VastaaPoista
  3. Osanottoni täältäkin, on suurta ystävyyttä tehdä tuo valtava päätös juuri oikeaan aikaan. Onneksi aina jää muistot, vaikka hetki siinä kestää ennen kuin ne valtaavat mielen surun sijaan.

    Itse vein 18-vuotiaan suomenhevostammani teurastamolle juhannuksen tienoilla, ja vaikka siitäkin on olevinaan jo aikaa, muistot eivät vielä nouse esille, sen sijaan hallitsemattomat itkut tulevat milloin missäkin tilanteissa, kun kyseistä tammaa ajattelen. Liekö ne muistoja suruksi verhoutuneina, tiedä häntä...

    Jos jotain positiivista tästä pitäisi löytää, niin onhan se todella hienoa että joidenkin hevosten ja ihmisten välille muodostuu noin tiivis side jota teilläkin oli, se kun ei aina ole mikään itsestäänselvyys.

    Jotenkin tuntee onnistuneensa elämässä, ainakin jollain osa-alueella.

    Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On jäänyt niin vahvasti mieleen se fiilis, kun vilkaisin myyntipaikassa Porren karsinaan kaltereiden välistä ja happaman näköinen hevonen mulkoili takaisin. En tiedä mitä sillä hetkellä tapahtui, mutta olin heti varma, että tarina tulee tämän hevosen kanssa olemaan pitkä.

      Pitkähän se olikin. Yli yhdeksän vuotta. Voin oikein siirappisen kliseisesti sanoa, että päivääkään en kadu! Mahtavia hetkiä ja hienoja muistoja. Sata lasissa mentiin ja suurella sydämellä ja leveällä hymyllä edettiin. Tuntuu etuoikeutetulle olla saanut kokea tämä kaikki.

      Lähetän täältä lämpimiä ajatuksia sinun suuntaasi. Kyllä se suru helpottaa päivä päivältä sielläkin varmasti. :) Eikö sitä sanota, että ensimmäinen vuosi on aina pahin.

      Poista
  4. Jaksamista.

    Meni pitkään että ensimmäisenä tuli aina itku muistellessa. Vieläkin tulee joskus, mutta pääasiassa hymy huulille. 17 yhteistä vuotta oli pitkä, eikä aina niin helppo matka, mutta vieläkin olen niin kiitollinen kaikesta mitä sain.

    Vaikka lopetuspäätös oli selviö, päivät ennen lopettamista tuntuivat paljon, paljon pahemmalta kuin itse lopettaminen. Tiesin että tein oikein, vanha ystävä sai lähteä kun sen silmissä vielä paloi tuli ja askel oli kepeä. Loppuun asti pidin kiinni, kun tipahti pulttipistoolilla omaan karsinaansa ja veret laskettiin. Itku tuli vasta kun kaivinkone kaivoi roopia serkun maille.

    Jotkin hevoset tuntuvat erilaisilta, ihan spesiaaleilta. Ajattelin että toista samanlaista ei tule - ei ihana ja upea siitostammanikaan ole koskaan saanut aikaiseksi samanlaista fiilistä kuin Herra Poni sai pelkästään jo olemalla olemassa. Onni oli kuitenkin mukana, kun tamma pyöräytti varsan joka jäi itselle, ja josta on tullut seuraava "se". Sen silmissä asuu sama viisaus, se on samalla tavalla peräänantamaton, kovaluontoinen ja itsetietoinen - mutta samalla niin ihmistä palveleva ja nöyrä.

    Nytkin tuli itku, mutta samalla kuitenkin se hymy huulille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on niin jännä, että joidenkin hevosten kanssa vain tulee sellainen suhde, jota ei voi oikein sanoin kuvailla. On tässä hevosia ollut, tullut ja mennyt, mutta ei niistä kaikki ole herättäneet mitään tunteita. Onhan ne hoidettu hyvin ja tunnollisesti, mutta ei siinä mukana ole ollut sitä samaa tunteen paloa.

      On haikeaa katsella täällä kotona tarhaa missä ei enää nökötä Porren yrmeä hahmo ja karsinaa, jonka ovessa on Pörrin nimikyltti. Mieleensä saa helposti loihdittua näkymän ruunasta ja sen ilmeistä, eleistä, liikkeistä.

      ...ja miten jonkun hevosen oppiikaan tuntemaan niin tarkkaan! Tiesin jo ennalta ettei Porre tule kävelemään teurastamon ramppia sisälle suoraan. Tiesin, että ruuna jää hämmentyneenä puoliväliin katselemaan taaksepäin ja kyselemään miksi en tule mukaan. Niin siinä kävikin. Olin varautunut herkkuämpärillä ja sen rapinan avulla työntekijät saivat Porren kauniisti kulkemaan halliin.

      On vaan niin ikävä.

      Poista
  5. Voi miten haikeaa ja surullista. Ymmärrän tunteesi niin hyvin. Mä sain pitää mun elämäni hevosta vain kaksi vuotta, mutta tiedän, että sen paikkaa ei kukaan tule viemään. Melkein vuoden olen hakenut toista hevosta elämääni, sellaista joka saisi sukat pyörimään jaloissa, mutta turhaan, ei ole löytnyt. Tyleekohan koskaan löytymäänkään. Muut ovat vain hevosia, Lotta oli....jotain aivan erilaista.
    Voimia ja toivon että et lopeta hevostelua kuitenkaan. Tai tottakai sen voi lopettaa, jos siltä tuntuu, mutta älä tee päätöksiä suurimman surun keskellä, anna ajan kulua ja pyöristää terävimmät särmät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällä hetkellä olisi tosiaan helppoa luovuttaa. Laittaa hevoset pois ja lopettaa tämä touhu. Talvi on tulossa vastaan, mielenkiinto hommia kohtaan ei ole huippulukemissa ja Porren myötä meni se suurin syy näitä juttuja tehdä.

      Mutta ihan vielä en laita hanskoja naulaan. Katsellaan nyt ensin Voiton kanssa kasvattajakisa ja silleen... Ei tässä valmiissa maailmassa nyt aivan päivän päälle ole tämän kiireen kanssa.

      Poista