LISÄTIETOA:

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

En tahdo luovuttaa, en vain tiedä miten pitkään voin jatkaa

"Miten yhdistää lapsi, ponit, hevoset, pihahommat, omakotiasuminen ja tämä kaikki yksin?"

Joskus näinkin: kameran etupuolella ja ratsastamaan lähdössä!
Tapahtuma ikuistettu 8.6.2014

Päätin edellisen kirjoitukseni avoimeen kysymykseen. Jäin itsekin sitä miettimään ja kommenttien myötä oli pakko pysähtyä asian äärelle pidemmäksikin toviksi.

Miten pyöritän tätä sirkusta? En oikein tiedä, jos rehellisiä ollaan. Olen jotenkin pystynyt tekemään mahdottomasta mahdollista, jotain sellaista, minkä teoriassa ei pitäisi edes onnistua. Onko yhden aikuisen ihmisen mahdollista asua pienen vauvan kanssa vanhassa rintamamiestalossa, jossa ei ole sisäsuihkua eikä muutenkaan aivan kaikkia nykyihmiselle itsestään selviä asioita, pitää pihassaan neljää kaviokasta, hoitaa hevosensa, vauvansa, talonsa, tallinsa ja kaikki oheisjutut erittäin pitkälti itse? Ja tämä kaikki vieläpä vanhempainpäivärahalla?

Rahahan on vanha keksintö - sitä on kaikilla, enemmän tai vähemmän. Isommalla rahamäärällä saa isoja asioita, pienellä summalla pieniä. Olen olosuhteiden pakosta tehnyt tästä jo taidetta. Mistä kaikesta voi luopua? Mistä kaikesta voi vielä hieman nipistää? Pakolliset menot klaarataan aina jotenkin, laskut maksetaan ajallaan ja lainanlyhennykset hoidetaan. Jos haluaa säästyä lisäongelmilta, nämä asiat ovat ne tärkeimmät. Luottotiedot pidetään kunnossa ja rahavarojen mukaan eletään.

Paras kysymys onkin "tarvitsenko tätä varmasti"? Ei, hevoseni ei tarvitse uutta satulahuopaa. Ei, minä en tarvitse kaupasta sipsejä, limsaa, karkkeja, keksejä enkä jäätelöä. Ei, miniponitkaan eivät vaadi uusia riimuja. Ei, ei ole pakko lähteä leffaan, teatteriin, ravintolaan syömään, turhille autoajeluille eikä muuallekaan maksulliseen aktiviteettiin. Ei, en tarvitse uusia vaatteita kaupasta, kirppikseltä löytää paljon edullisemmin tarvittavat. Ei, hiusmallinikin on ajaton, kampaajakäynti on kerran vuodessa tapahtuva luksus-juttu!
Mistä sitten en tingi? Muksulla on kaikki mitä tarvitsee olla. Ei mitään ylimääräistä, mutta aivan varmasti aina puhtaita vaatteita, maitoa, ruokaa ja vaippoja.

Ponipoika toukokuussa 2014

Tallihommat ja kodin askareet tehdään pienen ponipojan mukaisesti. Näin kesäaikaan kaikki on melkein naurettavan helppoa, kun lapsi voi istua ulkona vaunuissa kevyissä vaatteissa ja hevosten ruokinnat sekä tarhojen siivoukset ovat kokonaan poissa ohjelmasta. Hevoset mutustavat ruohoa omaan tahtiinsa laitumella ja pidän huolen aitojen kunnosta, veden riittävyydestä ja hummien terveystilasta.

Kyseltiinkin jo, että onko tukiverkkoni erittäin hyvä, kun pystyn tähän. Toivoisin kovasti, että sitä se olisi! Totuus lienee, että aikas hataralla pohjalla tässä ollaan. Lapsen toinen elämän tärkein ihminen, hänen isänsä, kuoli yllättäen päivälleen neljä viikkoa ponipojan syntymän jälkeen. Sillä hetkellä haastavasta elämästä tuli todella vaikeaa. Vaikeaa fyysisesti ja ennen kaikkea henkisesti. Viime talvi meni täysin sumussa, kaiken olen hoitanut, mutta ihmismieli on suojeleva. Se ei halua muistaa mitään yksityiskohtia menneiltä talvikuukausilta.

Oman äitini olen saatellut haudan lepoon kolmisen vuotta sitten. Aika kova paikka sekin, tulla iltavuorosta kotiin tavatakseen kotipihassa poliisit lakit kourassa tuomassa suru-uutista. Niin monesti, niin usein, niin mahdottoman paljon kun toivoisinkin voivani soittaa äidilleni ja kysyväni apua. Saavani neuvoja valinnoissa, apua lapsen kanssa ja tukea elämän karikoissa.

Onko siis ollenkaan ihmisiä, jotka auttavat lapsen kanssa? On, onneksi! Ponipojan isän vanhemmat asuvat lähellä ja katsovat muksua yleensä viikottain pienen hetken. Sitten on maailman paras Marjut olemassa! Pienillä teoilla on valtava auttava voima. Me käymme yhdessä kirppiksellä, heppatarvikekaupassa ja ehdottomasti myös aina ruokakaupassa. Saan täysjärkistä seuraa ja apua kantamusten kanssa. Tämä SD- teamin blogin takaa löytyvä Marjut on ponipojan kummitäti ja on hoitanut tehtäväänsä erittäin kiitettävästi! Olen kovin iloinen siitä!

Lisäksi Tallityttö- Tarja käy auttamassa hevosten kanssa epäsäännöllisen säännöllisesti ja katsoo toisinaan siinä ohessa muksuakin. Sitten on vielä Upi. Ihminen, joka on seissyt rinnallani lähemmäs kymmenen vuotta kaikissa ylä- ja alamäissä ja joka ei ole jättänyt pulaan koskaan. Vaikka parisuhde päättyy, ei sen aina tarvitse tarkoittaa unohtamista. Upi kuuntelee murheita, auttaa asioissa joista en yksin selviä ja katsoo myös silloin tällöin ipanaa, että pääsen hevosten kanssa lenkille.

Kevyessä kesäyön sumussa 11.6.2014 klo 3.36

Kovinkaan usein en nykypäivänä pääse ratsastamaan. Hyvänä viikkona voin olla hevosen selässä useasti, huonona viikkona en kertaakaan. Tai muutamaan viikkoon ollenkaan. Tämä on vain pitänyt hyväksyä. Hevosia (yritetään) treenata ja pitää kilpakunnossa ja näinkin pienellä treenillä se tuntuu jotenkin mahdolliselle, yllättävää kyllä. Eivät ne huippukunnossa ole, eivätkä pysty parastaan esittämään, mutta on ainakin jotain tekemistä niillä tarhassa nököttämisen lisäksi.

Olen miettinyt kovin monta kertaa, että mikä saa pysymään täällä ja selviämään ongelmista. Asun täällä Tarulandiassa viidettä vuotta. Talo on tuttu, hevosiin liittyvät paikat ovat erittäin alkeelliset sekä itse tehdyt ja hevoset ovat myös vuosien varrelta tuttuja karvakorvia. Nämä ovat ne muutamat suuret asiat, jotka helpottavat täällä oloa. Hevosten tilat kestävät käyttöä ja kulutusta, mutta ovat kuitenkin helposti korjattavia. Olemme aikoinaan tehneet sekä karsinat että tarhat raakalaudasta. Tuttujen hevosten kanssa tietysti myös hajoamisvaara vähenee hyvin pieneksi.

17.1.2014 klo 1.34

Jos (tai siis kun) putket talosta jäätyvät, tiedän mistä kohtaa se on tapahtunut todennäköisimmin. Olen oppinut jo ennakoimaan, millä kelillä pitää olla super- huolellinen tiettyjen asioiden suhteen ja muistanut kesäisin kerätä voimia tulevaa talvea varten. Lähimpiin katuvaloihin on matkaa 3 km ja yksien naapurien lisäksi seuraaviin onkin matkaa kilometrin verran. Täällä päättyvän tien päässä on hiljaista ja talvisin pimeää. Sellaista pimeää, että vaikea kaupunkilaisen edes aavistaa.

Minkä koen suurimpana uhkana? Terveyteni menettämisen. Olen vastuussa suurista asioista - kenestä on tekemään päivittäiset askareet puolestani? Pahin painajainen on, että täällä tapahtuu jotain esim. hevosten kanssa. Kuinka kauan menee, että tänne tulee joku katsomaan onko kaikki kunnossa, kun en vastaa puhelimeen tai viesteihin? Montako päivää? Täällä sen verran harvakseltaan pihassa kukaan käy, että siellähän sitten makaa pää haljenneena hangessa aivan rauhassa. Ei pelolle voi antaa kuitenkaan valtaa, luotan omaan arviointikykyyni ja siihen, että pystyn (ainakin osittain) ennakoimaan vaaratilanteita. Jos jotain on tapahtuakseen, se tapahtuu, hysterisoin sitä ennakkoon tai en.

Vaikka tämä hullun myllyssä pyöriminen on raskasta, on se myös kaiken sen rehkimisen arvoista! Täällä on yleensä iltaisin aivan tyyntä ja hiljaista. Hiljaisuus on niin kokonaisvaltaista, että kuulee ruohonkorsien kahinan crocsien alla. Hevosten heinien rouskutuksen. Linnun siipien iskut sen lähtiessä lentoon. Tallikissan kehräyksen sen puskiessa jalkoja vasten. Hiljaisuuden rikkoo pahimmillaan vain peltojen takana olevan nautatilan lihakarjan ääntely. Talvisin täällä ollaan pimeyden ympäröimänä, korvissa kaikuu lumihiutaleiden narina kenkien askelluksen tahtiin. Ne ovat niitä palkitsevia hetkiä, joilloin jaksaa taas vesikatkot, hyytävän kylmyyden, lamaavan väsymyksen ja käsiin hajoavat suunnitelmat.


Sain tuossa hetki sitten puhelinnumeron, johon soittamalla olisin saattanut saada Voitolle uuden kodin. Talletin numeron kännykkääni ja pyörittelin ajatusta pitkään. En koskaan soittanut. Onko se joltain pois, jos Voitto ei tule näkymään kilpakentillä huippuhevosten joukossa vaan se on täällä "vain" maastomoponani ja ei- niin- vakavassa treenissä? Jos sen hevosen päästän käsistäni, on oma kilparatsastajan urani taputtelua vajaa valmis. Siinä hevosessa on itselleni kilpahevosta vuosiksi eteenpäin. Ponipoika kasvaa päivä päivältä ja jonain päivänä koittaa vielä se hetki, kun nuori herra voi jäädä ilman vahtimista hetkeksi kotiin. Ei siihen hetkeen enää ole aikaa kuin, noh, kymmenen vuotta?

Yksi painava syy täällä selviämiseen on myös karvainen. Sen nimi on Porre. Hevonen, joka on kaikkien unelmieni täyttymys - ja vielä enemmänkin. Yhteisiä kilometrejä on taivallettu yli kahdeksan vuotta ja koettu on matkan varrella yhtä ja toista. Porren paikka on täällä viimeisiin päiviin saakka. Vaikka hevosten hoito on todella suuri rasite toisina päivinä, mikään ei poista pahaa oloa niin hyvin kuin maastolenkki katsellen maisemia parhaiden mahdollisten korvien välistä. Kukaan ei-hevosihminen tuskin tietää, minkälaisen voimalatauksen saa metsässä tallustelusta parhaan hevosystävänsä kanssa.

Nyt tässä kirjoittamisen ohessa olen miettinyt sitäkin, mitä toivoisin elämässäni olevan toisin. Onko jotain sellaista mitä todella haluaisin? Vaativa kysymys. Tässä talossa on asuttu kesähelteet ja kolmenkympin pakkaset, omilla rahalla on pärjätty vuosi ja kohta toinenkin, yksin (ja pienesti avustettuna) on piha pidetty edustuskuntoisena ja hevoset hyvinvoivana.

Toivoisin pääseväni enemmän ratsastamaan ja varsinkin treenaamaan ns. kunnolla. Toivoisin, että käytössäni olisi edes toisinaan enemmän sitä kuuluisaa "omaa aikaa". Välillä on ollut viikkoja, jolloin lapsi on ollut hoidossa koko viikon aikana vain n. 2 tuntia ja kaikki muut ajat - yötä päivää - olen ollut yksin vastuussa ponipojasta. Pahinta on hommien keskeytyminen, yhden tarhan siivouksen aikana voit joutua useampaan kertaan mennä vaunuihin katsomaan mikä jälkikasvulla on hätänä tai karsinan siivouksen saat aloittaa parhaimmillaan kolmesti, kun aina tulee jotain lapsenhoidollisia juttuja. Rauha tekemisistä puuttuu.


Sain kommentin siltä ainokaiselta naapurilta tässä jokin aika sitten, että "sää olet niin kauhean pirteä, ahkera ja jaksava, menet edes-takaisin koko ajan ja touhuat kaikenlaista". Samaan aikaan itse mietin, että miten väkipakolla hoidin asioita ja olin aivan kuoleman väsynyt. Täällä kun ei ole mahdollisuutta siihen, että jättää hommat muille. Jos et itse tee, ei ole sitä kuuluisaa "joku" -ihmistä joka tekee puolestasi.

Ei sitä itse aina edes huomaa, kun on loppu fyysisesti ja henkisesti. Tajusin tämän kristallinkirkkaana, kun poika oli ensimmäistä kertaa yökylässä reilun 6 kk iässä. Sain silloin nukkua koko yön ilman ylöshyppimistä, sain rauhassa touhuta hevosten kanssa, puuhastella hieman jotain turhaakin ja harjata pitkän kaavan mukaan ratsuni. Kävin maastolenkillä ja annoin katseen vaeltaa levollisena maisemia ihaillen. Söin hyvin ja kävin hakemassa lapsen takaisin kotiin. Akkuni oli ladattu täyteen ja fiilis oli kuin uudelleen syntyneellä. Olin varmasti paljon parempi äiti tämän pienen "lomani" jälkeen.

On tottakai vielä yksi haave. Löytää tänne isäntä taloon. Jakamaan töitä, osallistumaan arkeen ja näyttämään, että elämää voi olla tämän tontin ulkopuolellakin. Rohkea (tai ainakin palavasti rakastunut, hehheh) mies saa olla, että uskaltaa lähteä mukaan tähän elämänmenoon. Pieniä toiveita kuitenkin on, katsotaan mihin elämä kuljettaa.

Sitkeä olen, kun täällä elän. Olen rohkea, kun uskallan yrittää jatkaa päivästä toiseen. En halua luovuttaa, mutta en tiedä miten pitkään voin jatkaa. Olenko niin kovaluonteinen, että selviän vastaantulevista asioista jatkossakin vai onko totaallinen henkinen romahdus vielä edessä?

Sen kuitenkin tiedän, että olen monen rankan vuoden jälkeen päässyt taas jaloilleni. Askel on kevyt, mieli rauhallinen ja tuntuu, että kellun omassa vaaleanpunaisessa maailmassani todella onnellisena.

31 kommenttia:

  1. Voi miten hieno postaus. Tätä oli niin hyvä lukea. Mutta paljon olet jaksanut, vahvana pysynyt. Edelleenkin toivon sinulle jaksamista joka päivä, terveyttä ja iloa, sitä omaa isäntää ja hyvää oloa koko perheelle ja eläimille. Ponipojalla on hyvä kasvaa tuossa ympäristössä.

    Tätä lukiessa sitä miettii, miten helppoa se oma elämä on ja kun osaisikin joka päivä olla kiitollinen taas uudesta päivästä. Sitä omaa mekin etsimme, sitä itse toivon ja odotan. Mutta vaikealta näyttää, vaatimatonkin riittäisi, mutta ei kaikille, perheessä on lisäkseni neljä muuta, joten sen oman ja sopivan löytäminen ei ole helppoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsemppaavista sanoista! :)

      On vielä yksi syy, miksi täältä on vaikea pois lähteä. Sanojasi lainaten: Ponipojalla on hyvä kasvaa tässä ympäristössä. Täällä on tilaa huutaa, juosta, tutkia ihmeellistä maailmaa ja vain olla, ei tarvitse murehtia jääkö auton alle tai saako seinänaapuri leikin mukana tuomista äänistä ylimääräistä harmia. Lapsen isän toive oli, että täällä pysytään ipanan kanssa.

      Onnea oman paikan etsintää! Tämä rintamamiestaloni on juuri sellainen vaatimaton ja suht pitkään myynnissä ollut. Pieni perhe tänne sopii mainiosti ja avoimella mielellä selviää vastaantulevista murheista. Ne selvitetään ja elämä jatkuu. Kaikesta oppii uutta - saman ongelman saattaa helpostikin jatkossa ehkäistä tietyllä tavalla toimimalla!

      Poista
    2. En ole koskaan ajatellut että teillä olisi vaatimatonta! Teillä on pojan kanssa kaunis, sievä ja erittäin siisti koti, josta kelpaa olla syystäkin ylpeä! Ja kuten sanoit, ihanteellinen kasvuympäristö elää, kasvaa, nähdä ja kokea. Miten siinä laulussa menikään että maailmassa monta on ihmeellistä asiaa... Ja aika monta tutkimisen arvoista ötökkää, kiveä, kukkaa, kantoa, keppiä sun muuta löytyy jo ihan omasta pihapiiristä äidin valvovan silmän alta :) Tsemppiä Taru! Harva meistä on rautaa mutta Taru on jo suorastaan titaania!
      -H

      Poista
  2. Tsemppiä, en voi muuta sanoa. Veti ihan hiljaiseksi tämän luettuani. Hienosti oot selviytynyt. Ja toivottavasti myös jatkossa pärjäätte pojan kanssa hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä olenko selvinnyt "hienosti" - olen selvinnyt kuitenkin! :)
      Aina jos talven yli selviää, kesä on pelkkää juhlaa. Eikä se talvikaan ikuisesti kestä, yleensä vain puolet vuodesta!

      Poista
  3. Huh!

    Hitto että olet ollut SITKEÄ! Muista nainen, että olet selviytyjä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suuri kiitos pysäyttävistä sanoistasi!

      Sitkeä... Niin, taipuu, mutta ei murru. Kahdessa vuodessa tuli koettua äidin kuolema, avomiehen leukemia ja viimeisenä niittinä vielä lapsen isän kuolema. Tosielämän selviytyjä tässä taitaa tosiaan kirjoittaa! Joskus ihmettelen itsekin, mistä kaikesta on rämpinyt läpi.

      Suru on vieraana jokaisena päivänä. Mutta se ei aina enää ole henkeä salpaavaa tuskaa, se on alkanut pikku hiljaa muuttua suureksi kaipaukseksi. Asiaa omalla tavallaan parantaa ja pahentaa samaan aikaan tuo pieni ponipoika, miten paljon siinä on isäänsä.

      Poista
  4. Melkein tuli kyyneleet silmiin tätä lukiessa! Sinä olet vahva nainen! Tsemppiä jatkoon ja toivottavasti löytäisit taloon sen isännänkin jossain vaiheessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :)

      Jos ei isäntää löydy, niin sitten jatketaan Pikku- Isännän kanssa kahdestaan eloa. Ei tässä mitään miesriippuvaisia blondeja olla! ;)

      Poista
  5. Hurjasti tsemppiä tulevaisuuteen! <3

    VastaaPoista
  6. hiljaiseksi vetää minutkin vaikka itselläkin todella kova takaisku elämässä viime syksynä. yli puoli vuotta meni ihan sumussa... päivä kerrallaan, ehkä se siitä joskus? ilman hevosta olisin varmasti lakannut käymästä ulkona, syömästä jne. ihan kokonaan kun olin sairaslomalla tosi pitkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Iltaan asti selviäminen riittää ja sekin riittää, että tietää iltaan asti selviämisen riittävän"

      Hevoset auttavat monessa, pitävät elämässä ja rutiineissa kiinni! :)

      Poista
  7. Itku oli lukiessa lähellä ja vielä tätä kirjoittaessakin. Tästä paistaa läpi yksi asia: sisu. Tuntuu tökeröltä lainata Wikipediaa, mutta menkööt kuitenkin:

    "Pälsin mukaan sisu voitaisiin määritellä ”voimaksi, jolla yritetään mahdottomia, mutta ei epätoivoisesti taistellen eikä sokeasti purren”. -- "Tiukassa paikassa sisu sanoo: mahdottomalta näyttää, mutta koetetaan kuitenkin. Ja sitten koetetaan – ja voitetaan.”"

    "New York Times -lehti kirjoitti sisusta: "sisu-sana oli ihmeellisin heidän sanoistaan""

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistäsi! Loistavat lainaukset, noinhan se menee!
      "Osui ja upposi".

      Poista
  8. Hieno, rehellinen ja rohkea tilitys joka nosti kyyneleet silmiin. Ei sinua enää mikään myrsky kaada, niin paljosta olet selviytynyt muuttumatta katkeraksi. Hurjasti tsemppiä, olet mahtava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavasta en tiedä, sanoisin että sitkeä ja hieman liian sinisilmäinen. :)
      Moni myrsky on täällä puhaltanut ja on hieno tunne huomata, että olen selvinnyt taas hieman matkaa eteenpäin riepotuksesta huolimatta! Varmasti jatkossakin on vielä luvassa tyrskyjä ja tuulta, mutta nyt kellutaan tässä arjen aallokossa suurempia murehtimatta.

      Poista
  9. Oletko harkinnut hakea tukea MLL:n tukihenkilötoiminnan parista? Sitten on olemassa sellainen vapaaehtoisjuttu kuin "mieskaverit" eli pojille mieskaveri silloin kun isä ei jostain syystä ole pojan elämässä mukana (tämä on kyllä varmaan hiukan isommille lapsille, mutta ehkä myöhemmin?) Oletko kysynyt neuvolasta, onko sinun mahdollista saada kunnalta kotipalvelua? Sitten on olemassa myös varamummotoimntaa. Kannattaa kysellä neuvolasta tai hakea netistä. Usein pienikin hetki voi olla arvokas voimavaran antaja, kuten olet huomannutkin.
    Harmillista, että itse asun kovin kaukana sinusta, minulla olisi aikaa pienelle pojalle silloin tällöin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkkejä täynnä olevasta viestistäsi!
      Neuvolassa tilanteemme on tiedossa ja kunnan tarjoamia apuja kartoitetaan parhaillaan. Luultavasti sieltä jotain irtoaa! Mieskaveritoiminta onkin tuttua lehtijuttujen perusteella, pidän sen mielesssä! Aivan vielä se ei ole ajankohtaista, mutta nopeastihan aika etenee!

      Poista
  10. Rankkaa...kuulostaa kuitenkin siltä että olet onnellinen mikä on pääasia. Sanotaan että kenellekään ei anneta enemmän kuin jaksaa kantaa, olen itsekin kokenut että tämä ei ole totta vaan välillä elämä tuntuu aika rankalta, joskus miettii, että toisilla on helpompaa, mutta useimmiten ei kannata vertailla itseään muihin....hieno kirjoitus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaaleanpunaisissa tunnelmissa täällä kellutaan, joten arki on yleisesti ottaen oikein mukavaa, vaikka se ei helpointa mahdollista olekaan. :) Välillä on tuntunut, että kannettavaa on aivan liikaa, mutta noustu on, vaikka välillä on kompuroitu!

      Murheiden rankkuus on aina elämäntilanteesta ja henkilöstä kiinni. Toiselle kynnen katkeaminen aiheuttaa suuren kriisin, toiselle se on olankohautus. Eikä aina edes tiedä, mitä toisella on kannettavana! Ulospäin asiat voivat näyttää olevan oikein hyvin.

      Poista
  11. Olet sinä uskomattoman vahva ihminen! Tämä postaus jos mikä nosti kyyneleet silmiin, tahtoa ja voimaa sinulle näyttää olevan, ponipojan kanssa pääsette läpi vaikka harmaan kiven. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ...ja varsinkin Ponipojan vuoksi mennään vaikka läpi sen harmaan kiven! :)

      Poista
  12. Kyyneleet valuvat jälleen poskilla. En voi käsittää, mitä kaikkea olet lyhyessä ajassa joutunut kokemaan - kai on olemassa joku raja, mitä yksi ihminen voi joutua menettämään ? Toivon sydämeni pohjasta voimia myös tulevaan, jatka samalla tavalla. Harvasta meistä olisi astelemaan sinun kengissäsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harvan onneksi tarvitsee käydä läpi kaikkea sitä mitä itselläni on takana! En ole siltikään yhtään sen parempi ihminen kuin muutkaan. Olen vain jostain jännästä syystä pystynyt näkemään, että jonain päivänä kaikki on vielä paremmin. Olen menettänyt arvokkaita asioita, mutta on niitä paljon vielä jäljelläkin - se on hyvä muistaa!

      ...ja nyt kaikki on hyvin! Ei loistavasti, mutta erittäin hyvin! :)

      Poista
  13. Olen aiemminkin miettinyt, että olet sinä vahva ihminen kun jaksat tuollaista arkea pyörittää. Nostan sinulle "hattua". Toivon, ja uskon, että elämä kantaa vaikkei aina siltä tunnukaan! Tsemppiä ja jaksamista elämääsi!

    VastaaPoista
  14. Ihminen tekee kaikkea niin pitkään ennen kuin pohja sortuu kokonaan alta. Aina ei elämä ole helppoa vaikka olisi kaksikin ihmistä jakamassa työt, askareet ja tallihommat. Elämä on täynnä valintoja, ja ne valinnat jotka on tehty on jostain syystä. Mitä haluat, mitä itsellesi tarvitset. Uskon että vaikeuksia on kaikilla, toiset eivät tuo niitä vaan esille. Joskus hymyn alla kytee jotain muuta. Ihminen peittää hyvin ulkopuolisilta ne asiat, jotka ovat haavoittuvaisempia tai voi satuttaa. Se jos toisella on jotain ei ole itseltä pois. Jos on elämäänsä tyytyväinen ja onnellinen, sitä jaksaa vaikka kivestä läpi mennä.

    Muistan kun asuin vielä kotona, ja jalasta meni luut poikki. Ensimmäinen ajatus oli kuka hoitaa minun hevoset. Kuka laittaa niille vettä, antaa ruokaa ja huolehtii että niillä on kaikki hyvin. "Onhan tytöllä vanhemmat" no joo, mutta jos hevoselle veden antaminen on liian vaikeaa? Jälkikäteen olen saanut paskaa niskaan siitä omilta vanhemmilta, kun he ovat joutuneet hoitamaan sen yhden kesän hevosia. Ne muutamat kuukaudet olivat liikaa.

    Entä kun aletaan rakentamaan elämää toisen ihmisen kanssa? Kaikkihan on varmasti luonnostaan täydellistä ja helppoa, kun on aina toinen auttamassa ja jakamassa työt. Mutta entä kun se toinen ei ole sitä apua antamassa? Silloin kun tarvitset niin ei ole sitä henkilöä joka auttaisi. Teet joka tapauksessa kaikkea yksin ja silti teitä on kaksi. Tai vaihtoehtoisesti kun käyt muualla kaiken pyörityksen lisäksi töissä, hoidat kotityöt, hoidat hevoset, hoidat sen ukonkin siinä. Ei se naurata aina. Silti sitä mennään vaan eteenpäin, koska olen valintani tehnyt.

    Kurjia asioita tapahtuu elämässä. Meiltäkin myrsky tuhosi koko tilan sähköverkoston. Ensimmäinen ajatus oli millä maksetaan koko tilan vaativa sähköremontti kun ei puhuta enää pienipalkkaisen ihmisen muutamasta käyttösatasesta vaan tuhansista euroista, jopa kymmenistä tuhansista. Niin nekin laskut vaan maksettiin.

    Usein on kysytty miten jaksetaan tätä: neljätoista hevosta, tilan työt, minä vieraalla töissä. En ole kotona kuin yksi kaksi päivää viikossa vapaalla. Sitä on noustu orpovarsa yksin juottamaan 1-2h välein yöllä, valvottu öitä hevosten vointeja seuraten ja tehty yksin sementtiä kun toinen on ollut sairas, että hommat joutuu. Ei sitä aina käsitä itsekään mikä pyörä vie eteenpäin.

    Asiat olisi niin paljon helpompia, kun toinen olisi täysin terve ihminen ja pystyisi myös käymään töissä. Mutta kun näin ei ole. Siksi omaa terveyttä pitää varjella, pitää itsensä ehjänä ja kunnossa että on aina joku joka tekee työt. Jos toinen ei pääse ylös sängystä, on toisen pystyttävä nousemaan oli miten väsynyt tahansa.

    Osa ihmisistä on selviytyjiä, sinä olet yksi heistä. Ei kaikilla tarvitsekaan olla luksusmodernitalo, viimeistä huutoa olevat vaatteet, pääasia että on itse tyytyväinen elämäänsä. Ihminen on lopulta vähään tyytyväinen. Luovuttaminen tuskin tulee tapauksessasi kysymykseen. Hanskojen tiskiin heittäminen on aina helppoa, mutta kun se elämä pitää sitten rakentaa jossain muualla. Se tietää taas työtä, työtä ja lisää työtä ellei satu voittamaan vaikka lotossa.

    Raha ei tee meitä onnelliseksi, mutta se helpottaa elämää. Silti täytyy yrittää muistaa nauttia siitä, mitä meillä jo nyt on. Kaikki se mitä on saavutettu, on ansaittu. Useimmiten sen muistaminen on helpompaa heille, joilla rahaa ei ole liiaksi asti. Sitä osaa arvostaa sitä jokapäiväistä ateriaansakin eri tavalla, sekä kaikkea niitä asioita jotka tuovat arjessa iloa ja jaksamista.

    Olen kuullut sinusta paljon pelkästään positiivisia asioita blogivuosien varrella, ja toivon sinulle kaikkea hyvää elämääsi.

    VastaaPoista
  15. Eksyin sattumalta blogiisi ja luin tämän postauksen. Se voisi olla minun kirjoittamani. Kun mietin aikaa taaksepäin, en ymmärrä, kuinka tähän on tultu ja kuinka olen jaksanut. Ehkä kiireessä ja sumussa kulkemisella on tarkoituksensa, mutta välillä havahtuu siihen, mistä kaikesta jää paitsi, kun ei ole aikaa ja toisaalta voimia kohdata asioita hetkessä.

    Onneksi saan ensi talveksi sisävessan käyttöön!

    Tosi paljon voimia ja tsemppiä sinulle, kyllä kaikki asiat järjestyvät jossain vaiheessa!

    VastaaPoista